Sunnuntai. Olen ollut alavireinen ja alakuloinen ja kärsinyt kroonisesta taisteluväsymyksestä ja kivireen vetovastuu on painanut lujana harteilla. En ole jaksanut omaishoitaa, niin kuin olisi pitänyt.

Tänään sain jostain virtaa vetää ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin lenkkarit jalkaan lähteä kylänlenkille puoliskon kanssa. Veljen nurkilla kävellessämme keksin soittaa hänelle ja kysyä lähteekö samaa matkaa meille syömään. Lähtihän veli. On ollut yli ½ vuotta selvinpäin, mikä on upea asia. Ehkä jonain päivänä lakkaan pelkäämästä repsahdustaan, mutta voi olla, että se pelko säilyy. En tiedä onko terveysongelmia vai mistä johtuu veljen todella epävarma kävely, eka kilometri oli ihan tuskaa, kun sai jatkuvasti odotella, mies oli kuin kuukävelyllä. Sitten jo vähän helpotti ja kun kaksmetrisen kone lähti käyntiin, käveli kalkkiviivoilla ohitsekin pitkillä jaloillaan. Muutenkin miehen olemus koheni muutaman tunnin visiitillä selvästi, Sisu-kissan tarjoama kehruuterapia laittoi viimeistään palikat järjestykseen.

Syönnin jälkeen puolisko kävi hakemassa isänkin meille kahville. Isä saapui niin läpikuultavan hauraana ja huterana, että sydämeen koski. Äänensäkin oli kuin kuiskaus. Tuntien kuluessa asia kuitenkin hänelläkin koheni, juteltiin vanhoja ja olevia ja tulevia, sai haastella vävynsä kanssa maailman asioita ja historiaa, ja selvästi isä nautti saadessaan olla molempien lastensa seurassa. Ihan silminnähden isä muuttui taas näkyväksi ja kuuluvaksi, oli ihan toinen mies, kun saatoin hänet äsken kotiin.

Olen iloinen huomatessani onnistuneeni piristämään heitä, mutta toisaalta taas minulla on nyt vähän uupunut olo ja se VASTUU painaa raskaana - näin konkreettisesti taas miten ISO rooli minulla on veljen ja isän elämässä, minun PITÄÄ jaksaa! Ja samaan hengenvetoon hiljainen ajatus, entä jos en jaksa...ei, se ei ole edes vaihtoehto. Pitää jaksaa. Toivon löytäväni itselleni jonkun keinon tankata jaksamista ja postiivista energiaa, en halua muuttua pikkuhiljaa kitkeräksi ja katkeraksi.

Tämä elämä nyt vaan menee nyt näin. Mun vuoro tulee joskus, ja jos ei tule, niin meneehän se yksi elämä näinkin :) Jos edes niitä pieniä onnenmurusia osaisi arvostaa, silloin kun niitä edessä kimaltelee.