Se oli musta ja seisoi ylväänä isän työhuoneessa papan vanhan kirjoituspöydän kulmalla. Sen pirinä oli vaativa ja muistan, miten painavalta luuri pienen tytön käteen tuntui. Valintakiekossa kimalsi hopea. Numeroita oli juhlallista vääntää. Luuri alhaalla ja salaa tietenkin, puhelinhan ei ollut missään tapauksessa lasten leikkikalu. Puhelimeen vastaaminen sai pitkään kämmenet hikoamaan, niin jännittävältä se aluksi lapsesta tuntui. Taisin olla jo toisella kymmenellä, kun puhelimesta tuli huvituskeino, jolla koulun jälkeen soiteltiin kavereille ja testattiin vanhempien hermoja tuntien maratonpuheluilla. Isä varsinkin jaksoi ihmetellä, miten kummassa asiaa muka oli niin paljon, vaikka juuri oli koulussa nähty… Jossain vaiheessa vanha musta puhelin sai väistyä modernimman, pyöreämpilinjaisen harmaan muovipuhelimen tullessa pöydänkulmalle. Näppäinpuhelin meille taisi tulla vasta sen jälkeen, kun olin jo muuttanut pois kotoa.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Puhelin oli syynä kouluaikani ensimmäiseen ja ainoaan jälki-istuntoonkin. En suostunut kuudennella luokalla soittamaan rautakauppaan ja kysymään ikkunalasin hintaa. Eivät suostuneet muutkaan, mutta minä erikoisen opettajan mielestä ”diivailin” ja sain kieltäytymisestäni jälki-istuntoa. Muistan vieläkin miten epäoikeudenmukaiselta se tuntui! Onneksi isä oli samaa mieltä, ja kävi aiheesta opettajan kanssa värikästä kirjeenvaihtoa tovin. Diivailemista kieltäytyminen oli kuulemma siksi, että minulla oli muita paremmat verbaaliset ilmaisutaidot… Oivoi!

 

Oma ensimmäinen (lanka)puhelimeni oli Ouno, violetti väriltään ja moderni muodoltaan. Sen hankin 1993 ensimmäiseen omaan kämppääni. Miten jännittävää ja samalla vähän hankalaakin oli puhelinliittymän avaaminen! Vaan se puhelin avasi ihan uuden maailman, vaikka niitä puhelinlaskuja välillä taivasteltiinkin…Puhelin on merkittävä osasyyllinen siihenkin, että nykyisen mieheni tapasin. Puhuimme oikeasti tunteja puhelimessa! Ihanaa aikaa!

 

Ensimmäinen kännykkä meille tuli lankapuhelimen lisäksi vuonna 1996. Philipsin NMT. Oli olevinaan nii-in hieno! Saikohan siihen edes numeroita muistiin… Soittoääniä taisi olla peräti 5! Ja se pätki aina kesken puheen… Muistan yhden vapun (1995 tai 1996), kun istuimme pääkaupunkiseudulla junassa, jonne nousi vahvasti humaltunut Nokian insinööri, joka ennusti, että kymmenen vuoden päästä kännyköissä on kamerat ja kalenterit. Muistan miten huvittuneesti junavaunullinen ihmisiä naureskeli miehen puheille, joita silloin vielä varmasti pidettiin humalaisen hourailuina. Vaan toisin kävi!

 

Ihkaensimmäisen, henkilökohtaisen kännykkäni omalla numerolla sain käyttöön 1998. Samana vuonna meille tuli myös internet-yhteys modeemin kautta. Lankapuhelimesta luovuimme vuonna 2002, kun muutimme tähän taloon ja nettiyhteys vaihtui laajakaistaan. Kännyköitä minulla sen ensimmäisen Nokialaisen jälkeen on ollut kai 5 tai 6. Osa on vaan ”vanhentunut”, yhden jyräsin risaksi kädessäni kun kompastuin ja yksi jäi Egyptiin. Puhelimen elinkaari on lyhentynyt entisestään. Nykyiseni on ollut minulla vajaan vuoden, ja tuskin on enää vuotta pisempään.

 

Tavoitettavuus on lisääntynyt kovasti, mutta puhelimessa puhuminen vähentynyt todella radikaalisti. Tästä joskus taisin kirjoittaakin. Nykyään asiat hoidetaan tekstareilla ja sähköpostilla kasvottomasti, ilman välitöntä kontaktia toiseen osapuoleen. Puhelinkäyttäytyminenkin on muuttunut. Siinä, missä ennen puhelimeen vastattiin koko nimellä, nykyään huudellaan vaan ”moi”… tai ”no?”, niin kuin minä miehelle vastaan…Lapsetkin ovat oppineet tämän uuden puhelinkulttuurin, ja niitä saa oikein opettaa vastaamaan nimellään. Koululaisilla on jo omat kännykät.

 

Muuttunut puhelinkulttuuri näkyy selvästi ihan näissä omissa lapsissa. Vuosituhannen taitteessa syntyneet isovelit huutelivat taaperoina vielä haloota leikkipuhelimiinsa, mutta 2004 syntynyt pikkuveli omaksui jo uuden puhelinkulttuurin; hän näpytteli leikkipuhelimillaan ensimmäiseksi tekstareita!

 

Oi aikoja, oi tapoja… Soitellaan!