Sain tällä viikolla pyyhkiä silmäkulmistani liikutuksen kyyneleitä, kun kuulin yhden ihanan "kadonneen jäljillä" tarinan isän ja tyttären jälleentapaamisesta. He olivat tavanneet viimeksi tyttären ollessa vain 5kk vanha. Sitten tuli ero ja lapsen äiti kielsi isää pitämästä yhteyttä tyttöön enää. Isä jatkoi sitten elämäänsä ja perusti myöhemmin uuden perheen. Aina esikoinen oli mielessä ja kautta rantain isä kuulumisiaan kuulikin. Nyt tyttö tuli täysi-ikäiseksi ja isä rohkaistui ottamaan häneen yhteyttä. Ensin tekstiviestillä lupaa kysyäkseen, luvan saatuaan sitten soitti ja muutamaa päivää myöhemmin ajoi pitkän matkan tapaamaan tytärtään. Tapaaminen oli ollut liikuttava ja onnistunut. Tyttö ei oikein koskaan ollut saanut tietää isästään MITÄÄN, äiti ei halunnut mitään kertoa. Tyttö on kuulemma niin onnellinen, että hänellä ON ISÄ! Kuulemani mukaan isä ja tytär löysivät heti yhteisen sävelen ja onnekkaasti saivatkin heti viettää paljon aikaa yhdessä tutustuen. Onni huokui kuvistakin, joita sain nähdä. Ei voi mitään, liikutuin kyyneliin minäkin.

Nyt isä ja tytär pitävät tiivisti yhtä, ja isän elämäänsä saatuaan tytöllä on kuulemma koko ajan kova ikävä, niin kova, että ihan itku pääsee helposti. Minä tiedän sen ikävän. Sitä, mistä ei tiennyt, ei osaa niin ikävöidä, mutta sitten kun tietää - ei sille vaan voi mitään! Itse riudun hyvin ristiriitaisten tunteiden verkossa suhteessa biosukuuni - en tiedä, en uskalla, en usko! Tykkääköhän ne musta sittenkään, haluavatko olla tekemisissä? Kun on oikein ikävä, tekisi mieli laittaa viestiä tai soittaa, mutta kun minä en kehtaa!!! En halua roikkua enkä pelästyttää heitä. Silti huomaan ikävöiväni ihan hullun lailla ja se hävettääkin minua! Tämä asia on tehnyt minusta herkän ja haavoittuvan. Koen syyllisyyttäkin kaipuustani - miksei tämä oma perheeni, mies ja lapset muka riitä sammuttamaan ikävääni...

Tämä on varmaan vain jotain, mikä on käytävä läpi, tässä prosessissa. Toivon, että tämä ikävä taantuu ja lakkaa joskus. Ei jaksais enää tällälailla ikävöidä...