luki lenkkireitin varrella alikulkutunnelin seinässä. Sanat jäivät pyörimään päähän ja kotiin päästyäni tiesin, että se oli uuden päivityksen otsikko.

Kesäloma on edennyt nopeasti, niinkuin lomilla tapana on. Ollaan vähän kesäretkeilty; Tuurin kyläkaupalla ja Ähtärissä, sekä vietetty kuopuksen 5-vuotissynttäreitä, joihin saatiin kulumaan useampi päivä.  Alkuvuoden ruokailun kurinalaisuus on tipotiessään, menee keksiä, jätskiä ja karkkia kahmalokaupalla, ja täyden pötsin viereen on mukava kellahtaa maate :/ Yritän kovasti ottaa itseäni niskasta kiinni. Näemmä olen sellainen herkkuholisti, etten voi syödä hyvää kohtuudella, vaan överiksi menee, jos asian kanssa leikittelemään alkaa. Tympii. Paino muutaman kilon alimmasta plussalla. Jos nyt saan homman taas kasaan, niin ei ole ylivoimaista kuroa kiinni. Eikun KUN saan. Niin se on ajateltava. Jossittelussa on luovuttamisen maku.

Mielessä on risteillyt monenlaisia ajatuksia viime viikkoina. Suru hiipi sydämeen, ihana nuori hävisi urhean taistelunsa vakavaa sairautta vastaan ja nukkui ikiuneen. Ajatukseni kulkevat perheensä mukana, en osaa enkä pysty kuvittelemaan miten raskasta tämä heille on. Kumpa voisin jotenkin taakkaansa keventää, edes hetkeksi...  Elämä tuntuu NIIN epäoikeudenmukaiselta! Miksi nuoren elämän piti sammua, ennenkuin se edes oikeastaan pääsi siivilleen?? Ei jaksa käsittää. Naapurini, jo ikää kerännyt, kerran keskustellessamme kertoi sairaalloisen siskonsa aikanaan sanoneen, kun naapurini oli toivonut siskon pääsevän vähemmällä, että sitä, ketä Jumala rakastaa, Hän myös koettelee ja kurittaa. En tiedä. Ei oikein iske minuun tuo ajatus mitenkäänpäin.

Kai sitä vaan on ihmisenä niin pieni, ettei kykene ymmärtämään suurempaa suunnitelmaa.