Harri kurkisti varovasti kulman takaa. Hieman kauempana näkyi kaveri lepäilevän.”Jaska”, hän huhuili pienellä, pelokkaalla äänellä. ”Jaskaaaa?” Jaska ei vieläkään vastannut. Harri uskaltautui esiin piilostaan ja kipitti niin lujaa kuin pienillä jaloillaan pääsi kohti kaveriaan. Jotain oli vialla. Jaska ei liikkunut. Harri hätääntyi, ja alkoi kiertää hätääntyneenä Jaskaa, tuuppien tätä. Jaska ei liikkunut. Jaska ei nukkunut. Jaska oli kuollut. Järkytyksestä horjuen pieni Harri kipitti eteenpäin, silmät itkun sumentamina – ja törmäsi toiseen ruumiiseen, ja vielä toiseen. Koko suku ja vielä ystävätkin makasivat aukiolla kuolleina! Juuri kun Harri kuvitteli, ettei asia voisi pahemmaksi enää muuttua, jokin käsittämättömän suuri hahmo lähestyi, liian lujaa. Harri yritti ehtiä piiloon, mutta sen viimeiseksi muistikuvaksi elämästä jäi liesituulettimen valoaurinko, sitten suuri varjo peitti sen ja rusensi Harrin julmasti lajitoveriensa tavoin…

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kyllä. Ne ovat täällä taas. Ne pienet ja mustat, jotka saavat minut raivohulluuden partaalle ja syyllistymään joukkomurhiin keittiön työtasolla. Sokerimuurahaiset. Vihonviimeinen ja parantumaton jokakeväinen riesa. Ne vilistävät laatansaumoja moottoritienään käyttäen, valtaavat kissankupit ja matonaluset, tekevät päättymättömiä pyhiinvaellusmatkoja biojäteastiaan tiskipöydällä…ARRGGH.

Vaan tänään ruokaa laittaessani ja siinä sivussa murkkuja liiskatessani (lapseni kutsuivat hommaa "mulkkujen tasoittamiseksi" joku vuosi ja puuttuva r-kirjain sitten) mietin, katseleeko joku minuakin kaukaa ja korkealta, sormenpäitään yhteen hieroen, miettien, litistäisikö vai ei…..

No – joo. J