Takana on sellainen viikko, etten muuta piisiä päässäni kuullut muutamaan päivään kuin tuon ylläolevan, Maija Vilkkumaata...

Meillä oli työviikonlopun takia "vapaata" vanhemmilta, jotka olivatkin olleet vähän pirteämpiä kuin pitkään aikaan. Suunnitelmissa oli alkuviikolle vihdoinkin heidän asuntokauppansa. Sunnuntai-iltana soi puhelin, isä soitti. Kuullosti lähinnä ympärikännissä olevalta, puhe takelteli. Kertoi myös että on huimannut tavallista enemmän. Hälyytyskellot alkoi soida mun päässä heti. Oireet alkoivat kuulemma aamulla ylösnoustessa. AAMULLA JO, takoi mielessä samalla kun torpedoin isän tekosyitä olla lähtemättä lääkäriin. NYT EI OLE VAIHTOEHTOJA.  Alle 10 minsan päästä isän soitosta mies oli jo ajamassa vanhemmilleni hakemaan isää lääkäriin ja minä olin soittanut valmiiksi päivystykseen. Jäin tärisevin käsin googlettamaan aivoverenkierron häiriöistä. Tuntia myöhemmin isä pääsi lääkäriin ja lähti aluesairaalasta ambulanssilla keskussairaalaan pään kuvauksiin, mies palasi kotiin. Seuraavana päivänä lääkäri antoi diagnoosin aivoinfarktista, niinkuin olimme jo osanneet oireista epäilläkin.

Isä voi olosuhteet huomioonottaen ihan hyvin. Puhe ja kävely takeltelee ja oikea puoli on vähän "hukassa". Henkinen mieliala on kaikesta huolimatta pysynyt hyvänä. Äidin elämää yksin kotona vaikeuttivat pitkät sähkökatkot ja lopulta erinäisten sattumien jälkeen en nähnyt enää muuta vaihtoehtoa kuin soittaa äidillekin kyyti sairaalaan. Hän ei vain pärjännyt enää yksin. Nyt ovat siis kumpikin hoidossa tahoillaan. Kummallakaan ei onneksi hengenhätää, mutta onhan tilanne raskas ja outokin. Saimme miehen kanssa kuitenkin ne asuntokaupat hoidetuksi ja nyt tavoitteena on saada vanhempien uusi koti valmiiksi varusteltua parin viikon aikana, että äiti pääsisi sinne asumaan ja isä seuraisi sitten joskus perässä. Uskon, että tässä lähellä palveluita kotihoitohenkilöstön, meidän ja ateriapalvelun tuella pärjäävät vielä omassa asunnossa.

Mun pään laajakaista on tukossa. Mielessä tulvii ajatuksia liittyen kaikkeen tapahtuneeseen, siihenmitä pitää hoitaa uuden asunnon tiimoilta ja mitä huolehtia vanhan asunnon tiimoilta ja kenelle sukulaisille pitäisi ilmoittaa ja kenelle taas ei uskalla kertoa talon olevan tyhjillään ja ja ja... Mutta selvitty on toistaiseksi ja niin - hassua sanoa, että äidin sairaalaanpääsy helpotti tilannetta valtavasti, kun ei tarvitse pelätä että hän kaatuu kotona tai syttyy tulipalo pimeässä sähköttä kynttilöiden kanssa pelatessa...Ruokapöytään palanut musta renkula säikäytti.

Tänään kävimme siivoilemassa vanhempien taloa. Tyhjensimme jääkaapista ruuat ja 40h sähkökatkon aikana sulaneesta pakastimesta samoin. Siivoilin vessan ja kylppärin ja pesin monta koneellista pyykkiä. Tajusin, etteivät vanhemmat enää pitkään aikaan ole pystyneet kunnolla huolehtimaan siivouksesta ja pyykistä. Yritimme laittaa vanhempien kodin lempeästi "telakalle". Oli outoa olla siellä ilman vanhempia. Täysin ennenkokematon tilanne. Tuntui kovin tyhjältä ja oudolta. Samalla mietin ja suunnittelin mitä uuteen kotiin viedään. Pariin otteeseen huomasin pyyhkiväni poskille valuvia kyyneleitäkin. Haikeaa, että yksi jakso elämästä on nyt ohi. Äiti ja isä eivät enää koskaan tule asumaan kotitalossa.

Poislähtiessä jäin viimeiseksi pukemaan päälleni ja sammuttamaan valoja. Kävin vielä ovelta katseellani kodin läpi, että onhan kaikki valot pois päältä ja ovet raollaan että lämpö kiertää. Valot sammutettuani seisoin vielä hetken hämärässä eteisessä kuuntelemassa hiljaista taloa. Sen oven kiinni painaminen ei koskaan ole tuntunut surullisemmalta kuin tänään.

Mutta elämä jatkuu sentään. Viisaan ystäväni sanoja lainaten: "periksi ei anneta ennenkuin sydänkäyrä näyttää suoraa".