Vuoristorataa on elämä. Vuoroin kirkkaankuulaita onnenhetkiä ja sumuisenharmaita angstipäiviä. Sulassa sovussa kummatkin, elämään kuuluvia. En enää edes yritä räpistellä vastaan vaan ainakin yritän tyynesti ottaa vastaan, mitä annetaan.

Äidin ja isän elämä kulkee samanlaista vuoristorataa, ehkä vähän loivemmin kaartein tälläerää. Alkoholistiveljen heille aiheuttamat sydänsurut ovat asia, mitä ahkerinkaan tytär ei voi korjata. Eikä ketään voi auttaa, jos ei itse apua halua. Jonkun näkökulmasta olen hylännyt veljeni, mutta löysin rajani viimein ja tietoisesti päätin keskittää voimani siihen, mille jotain mahdan. Olen toki auttanut vanhempia veljeenkin liittyvissä asioissa, viimeksi vaatehankinnoissa. Veljeni kanssa en ole tainnut puhua puoleen vuoteen muutamaa tekstaria lukuunottamatta. 

Ei elämä aina ole ollut synkkää ja ikävää.. Joskus on ollut tosi ihaniakin hetkiä äidin ja isän kanssa, hyviä keskusteluja... Miten sitä voimaa saakaan spontaaneista hymyistä ja nauruista, siitä naurun nykimisestä isän suupielessä ja ilonpilkkeestä äidin silmänurkassa... Niitä tahtoisi vaan lisää!

Mitä kuuluu sitten minulle? Ei kai kovin kummallista. Sinnittelen, yritän saada edes asiat aikaiseksi, mitä pitääkin. Oma itse on vähän retuperällä kaikinpuolin, pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja keskittyä vähän syömisiin ja liikkumisiin, talvella tuli taas kerättyä sellainen vararavintokerros että huhheijaa. Viikon päästä työterkkarin puntarissa nähdään, miten järkyissä lukemissa mennään. Plääh. Motivaatio vaan kolkuttelee jossain kateissa, saisi jo ilmaantua.

Jos saisi edes kirjoitettua näitä mietteitä useammin ylös, sekin voisi mielen kammareita tuulettaa....

Näillä eväillä jatketaan, vaikka kevät ei meinaakaan tulla. Viime vuonna olen ottanut 17.4 lumettomia kuvia mökiltä, nyt tuskin päästään samaan... Saisi jo riittää, lumi ja talvi.