Joskus sen oikein huomaa, miten onni asuu hetkissä. Mökkijärven ylle laskeutuva lempeä hämärä, kuu... Saunan jäljiltä raukeus jäsenissä, märät hiukset, iltakahvin tuoksu tuvassa. Ruutupeiton alla tuhiseva uimamaisterin alku, isommat makuupusseissaan teltassa terassilla.

Nämä hetket ovat korvaamattomia.

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

    Eino Leino: Nocturne 1903