on ollut tämä kevät. Sinnitellen paskaojassa rämpien eteenpäin, onneksi virta vie. Välillä tuntuu, että vastavirta...

Isän kanssa oleminen on käynyt jotenkin hyvin raskaaksi minulle. Äidin ikävä nousee potenssiin sata aina isää tavatessa. Isä on äidin kuoleman jälkeen menettänyt viimeisenkin elämänhalunsa, ja on todella raskasta seuraa. Äiti sentään välillä kysyi, mitä minulle kuuluu ja miten jaksan, isä kertoo vain oman pahan olonsa. Syvästi masentunut ihminen ei osaa muuta ajatella, pitäisihän se minun aikuisena ihmisenä ymmärtää. Itsekin uupuneena ja alavireisenä en vain tahdo jaksaa ymmärtää.

Yritin keventää taakkaani sillä, että olisin siirtänyt omaishoitajuutta veljelle. Tuntuu jotenkin hassulta, että minä perheellisenä ja täyttä työaikaa tekevänä juoksen vielä ylimääräisenä isän asiat, kun veljen päivät kuluvat maaten ja kattoon syljeskellen. Samalla olisi saatu hänelle vähän rahallista tuloa ja järjellistä tekemistä; tehtävä, jossa olisi voinut tuntea olevansa tarpeellinen. Raha-asioiden hoitoa olisin jatkanut edelleen. Asioitamme hoitanut omaishoidonohjaaja jäi eläkkeelle, ja seuraajansa oli jo uupunut työtaakkansa alle, ja oli todella tyly puhelimessa. Hävettää tunnustaa, että sen puhelun jälkeen sulkeuduin 10 minuutiksi työpaikan vessaan parkumaan. Toivoisin omaishoidon ohjaajalta TUKEA ja apua, en suoranaista v***uilua siitä, kuinka sote-isäntäkunnassa ei tälläistä naapuriapu-tukea makseta ollenkaan, mutta meidän kummallinen pikkukunta sitä maksaa ja hänen työtaakkansa ohella pitää vielä nekin asiat hoitaa. En aio enää häiritä Hänen Ylhäisyyttään Omaishoidon Ohjaajaa, ettei vallan uuvu. (*rumia sanoja, monta*) Eli nyt vaan jatketaan näin hamaan burnouttiin saakka. Kiitos *rumasana* tyhjästä.

Kai uupumus teki taudille hyvän alustan pesiytyä, kun sairastuin ripuliin ja sen jälkeen kuumeeseen, joka kesti 3 päivää. Tänään ensimmäinen kuumeton päivä, kai, toivottavasti. Olo ei vielä ole ihan häävi, mutta jaksoin hautausmaalle lähteä kukkaset viemään sentään. Ikävä on kova. Paulaäidin kaipuu on ja pysyy sekin, mutta lapsuudenäidin ikävä on tänään suoranaista kipua. Tämänkin kanssa oppii elämään, muttei ihan vielä.