Tuo ajatelma osui ja upposi tänään. Juuri tätä olen viime päivät ajatellut ja pyöritellyt mielessäni. Että järjellä ajatellen ymmärrän asiat ihan erilailla kuin tunteella ajatellen, ja kyllä meikäläisellä tahtoo tunnepuoli viedä järkeä ihan 6-0. Järki ja tunteet.  Eivät tahdo mahtua samaan lauseeseenkaan...

Olen ollut hätäinen ja ihan varmasti olettanut liikaa. Ja tehnyt omanapaisia päätelmiä... Jossain asioissa matka on vasta alussa ja se kestää vuosia. Hätäilemällä ei tule kuin kusipäisiä kakaroita. Tai siskoja... En halua syyttää enkä syyllistää ketään. Nämä karikotkin on käytävä läpi, ja hyväksyttävä se, että niitäkin voi tulla. En välitä vähempää kuin ennekään niistä huolimatta, ehkä käyn vain vähän varovaisemmaksi ja oikoluen itseäni liiankin tarkkaan. Se alkaa pisemmän päälle ahdistaa!

Kävin perjantai-iltana terapiailtakävelyllä ihanan ihmisen kanssa, joka on ollut elämässäni "aina", ja  joka tietää minusta varmaankin liikaa, mutta kestää minua kaikesta huolimatta... Ollaanhan me sukuakin vähän, ja ystäviä kai sitäkin enemmän. Oli jotenkin tosi eheyttävä kokemus tulla kuulluksi juuri nyt! Kiitos rakas L!