Kyllä huomaa että kesä on jo ainakin melkein ohi. Koulut alkoi ja heti ensimmäisen vajaan kouluviikon jälkeen rantautui sitkas flunssatauti meille. Toistaiseksi se on pitänyt esikoista tiukasti otteessaan viitisen päivää, tänään lääkäri kirjoitti streptokokeille kuoliniskuksi penisilliinikuurin ja Lordi-silmät saa antibioottitippaa. Sanovat vaan, että tauti on tarttuvaa, joten kai se sitten toisiinkin poikiin tarttuu. Mä kuvittelen jo pöpöä kantavani, mutta menee lievänä, ainakin toistaiseksi. Ei nyt joutaisi sairastua, kun on pitkästä aikaa viikonlopputöitä tiedossa.

Tuntuu ettei ole oikein mitään kirjoitettavaa, tai jos onkin, niin tämä ei ole oikea kanava purkautumiselle. Väärinymmärretyksi tulemisen pelko istuu syvällä. Väsyttää. Tekisi mieli kirjoittaa öisestä ikävästä ja ristiriitaisista tunteista, mutta en viitsi. En jaksa selittää itseäni ja ajatuksentynkiäni puhki.

Yksi kesän paras asia on ollut aittaprojekti mökkimaisemissa. Se on ollut tärkeiden ihmisten kanssa yhdessäoloa ja tekemistä. Merkityksellistä ja kauaskantoista, niin uskon. Olen niin iloinen ystävistä, jotka ovat valmiina auttamaan! Ovat kultaakin kalliimpia. Ja olen iloinen omasta perheestäni. Ollaan me aikamoinen tiimi.

Eilen tallattiin yhden ihanan ystävän kanssa kaupungin katuja shoppaillessamme ja saatiin aikaseksi hyvä keskustelu siitä, mitä rakkaus on. Tultiin molemmat siihen päätelmään, että ehkä se rakkaus vakiintuneessa, pitkässä parisuhteessa onkin ennenkaikkea juuri sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Luulen, että liian usein rakkaus mielletään vain siksi alun räiskyvänkipinöiväksi huumaksi, mutta se on katoavaa. Sen alta löytyy se aito tunne jos on löytyäkseen. Se, että tapahtuipa mitä hyvänsä, niin ollaan tiimi ja yhtä... Nykyaikana haetaan fiiliksiä ja kiksejä, eikä niitä useinkaan hektisestä arjentallausvaiheesta löydy...

Mutta joo... ehkä mä lähden nyt vuorostaan etsimään lattiaa tuon kaiken tavaran alta...Löytyis edes se!