Ihan parina viime päivänä olen kuullut kahden Kotikyläläisen kuolemasta. Yhteistä vainajille oli täyspäiväinen mieltymys alkoholiin ja työttömyys, syrjäytyneitä olivat molemmat omilla tavoillaan. Toinen oli rehvakas persoona joka ei turhia olemassaoloaan tai juomistaan anteeksi pyydellyt, toinen taas pahimpina kausinaan ryyppäsi halkopinon suojissa salaa korvikealkoholia täristen. Se rehvakkaampi lähti sitten saappaat jalassa, kaatui pyörällä kioskin edessä ja sen episodin seurauksena seuraava kyyti olikin ruumisauto. Hiljaisempi kuihtui hiljaksiin sairaalan yksityishuoneessa pois syövän runtelemana. Surulliset tarinat kumpikin, kumminkin. Välillä mesoan, ettei meikäläiseltä sympatiaa riitä juopoille, mutta taitaa riittää hitunen sittenkin.

Ei voi mitään, jotenkin olen ajatuksissani ollut tämän päivää kun noista kuulin...

" - Mutta, muisti muurahainen
maalajit luettuansa,
- ei elämä ennen lopu
kuin on kuolema koettu! -
nosti viikset, nousi itse,
astui pitkän pilven alle
etsimään mätäseväitä.
Uunilintu, unilintu,
puupilliä viritti."

- Lauri Viita