Olen karistanut itsestäni 18kg tänä vuonna, eikä ainoatakaan kiloa ole ikävä. Joskus, oikein hyväntuulisena eteisen peilistä itseäni vilkaistessani olen jo itsekin huomaavani kaventuneeni, mutta yleensä se tunne on ohimenevä. Makkarin peilissä näkyy leveä, ruma ja löllyvä akka harvase aamu... Jotkut vaatteet on löystyneet, mutta päällä pysyvät edelleen ilman kurttaamista. Luulisin kymmenen seuraavan kilon myötä voivani siirtyä ihan oikeasti numeroa tai paria pienempiin vaatteisiin. Ihan kivaa. Odotan mahtuvani taas oranssiin kesätakkiini, ehkä loppukesästä?

Vertaistuki on äärimmäisen tärkeää tässäkin touhussa. Löysin tieni jo viime vuoden puolella Kiloklubiin, jossa edelleen merkkaan ruokapäikkyä ja huokailen toisten samanmoisten kanssa foorumilla. On sillä eroa puhuuko parin kilon vai omansalaisen kymmenien kilojen pudottajan kanssa. Minun rinnallani ne parin ylikilonsa itkijät voivat tuntea itsensä verrattoman hoikiksi, minun vinkkelistäni katsoen heillä ei ole itkuunsa aihetta ja koen ruikuttamisensa lähinnä vittuiluna, vaikka ei se varmasti sitä ole. Paino on hirveän henkilökohtainen asia, ja jonkinlaista hienotunteisuutta sen kommentoimiseen tarvittaisiin kyllä... Itse en nyt onneksi ole suurempiin sammakoihin asian tiimoilta törmännyt. Melkeinpä päinvastoin.

Kiitos kaikille myötäeläjille ja tsemppaajille. Te, jotka ihmetettelette millä voimalla mä pusken eteenpäin voin sen paljastaa: ihan kuulkaas teidän tsemppausten ja kannustuksen avulla!

Matka jatkuu...