Asumme Kotikylällä pääosin ihanien ihmisten ympäröimänä. Naapurustossa asuu monta ystävällistä ja mukavaa ihmistä, joiden kanssa tulee jäätyä jutteille, ja ollaan hyvissä tervehdys-höpöttely-väleissä. Kaikkein parasta on lähin rajanaapurimme, josta näiden vuosien varrella on tullut meille hirmuisen tärkeä ja rakas ystävä. Minulle hän on nimenomaan Ystävä, vaikka meillä ikäeroa onkin melkein 40v! Kun pojat olivat pienempiä ja minä vielä hyvä äiti (=kotona hoitamassa kullannuppujani, terveisiä vaan N. Mikkoselle!), ihana naapurimme auttoi monesti viemällä poikia kerhoon tai leikkikouluun. Edelleen pojat tietävät mistä apu löytyy, jos emme ole paikalla. En edes osaa kuvailla naapuruussuhdettamme, tai se on sittenkin vieläkin paljon enemmän. Kerran naurettiinkin, että ihan kun oltais sukua :) Niin me vissiin ollaankin, adoptoitiin toinen toisemme sanattomasta sopimuksesta!

Naapurustossa, parin talon päässä, kulman takaa kurkaten näköyhteydellä, asuu myös toisenlainen naapuri. Sellainen, joka ei unohda, eikä varsinkaan anna anteeksi. Hän on vuosia piinannut yhtä naapurustolaista, omaa lähintä naapuriaan mitä erilaisimmin konstein. Meihin hän tympääntyi jo silloin, kun remontoimme tätä taloa. Ihan ääneti ei remontti onnistu, mutta remonttiäänet "sallittuunkin aikaan" olivat hänelle liikaa. Kun meiltä kuului vasaranpauketta, hakkasi tämä naapuri myös tykönään laudalla seinään, ihan vaan kiusaksi?!!

Kiusan suurimmaksi kohteeksi joutunut naapuri sanookin tätä naapuriaan Pölhö-Kustaaksi, eikä syyttä. Pari kertaa olemme joutuneet omalla pihallamme kuulemaan, kuinka verbaalinen loka lentää. Kaikenmaailman törkeyksiä sitä aikuinen ihminen kehtaakin suustaan päästää! Siinä menee sukupuolielimet ja parafiliat sulassa sovussa... Ihailen kohde-naapurin pitkää pinnaa, tyynesti hän kuuntelee kommentoimatta, vaikka toinen ärjyy tien toiselta puolelta kaikenmaailman kauheudet niskaan, tappouhkauksiakin on tullut kuulemma. Tiedän, että tämä Pölhö-K on vakavasti sairas, mutta en osaa sääliä häntä sittenkään, tai ymmärtää.

Hän on ottanut tavakseen kirota resuta suureen ääneen ja nauraa pirullista iva-naurua meidän perhettä nähdessään. Jopa kaupassa. Joulun aikaan olin kanssaan yhtä aikaa kaupassa ja aikani kiroiluaan kuunneltuani sisuni kuohahti, kun osuimme ovelle yhtäaikaa. Hänellä oli pirullinen ilme ja mutisi kirouksia halveksuvasti. Pysähdyin, ja katsoin häntä suoraan silmiin: " Onko sulla jotain asiaa, kun huutelet tuolla kaupassa?" Mies pysähtyi ja kuin taikaiskusta ilmeensä muuttui hämmästyneeksi... "Mitä, minäkö, enhän minä, en edes tunne sinua, en ole koskaan nähnytkään..." Ala tuollaisen kanssa sitten sanailemaan! En jaksanut. Mutta tärisin tilanteen jälkeen vielä pitkään, ja oli niin paha mieli... Hullu mikä hullu.  Pölhö-Kustaa kuolee yksin ja katkerana, omaan sappeensa tukehtuen. Niin makaa, kuin petaa. En aio mokomaan Pölhöön enää kiinnittää huomiota, enkä provosoitua tekemisistään. Ei ole sen arvoista.