En vaan saa aikaiseksi. Joku Facebookin välkky testi sanoi, että elämäni on jotenkin vaiheessa ja huidon sinnetänne saamatta aikaan mitään. Ihan totta, ikävä kyllä. Itselläkin on voimakkaasti sellainen olo, että viuhdon ja husin vähän joka suuntaan, mutta mikään ei tule valmiiksi asti. Siivouspäivän pitäisi ulottua makkarista ja olkkarista aina pään sisään asti. Siellä on nyt matot pahasti mytyssä.

Kun mieli mataa ja ahdistus kuristaa kurkkua ja painaa rintaa, on vaan yritettävä keskittyä voimaa antaviin hetkiin ja hyviin asioihin. Niitä ON. Ihaniin ja tärkeisiin ihmisiin. Niitäkin ON!  Paljon on hyvää ja kaunista, kunhan vaan ne angstilaput ei ihan peittäisi silmiä ja hämärtäisi näkökenttää. Huonoina hetkinä haen vauhtini kai välillä vähän liiankin alhaalta, ja siinä piilee vaara, että nousuunpääsy kestää liian kauan. Jään rypömään, vaikka en haluaisi... Vaan kyllä se tästä.

Lomailuviikkoon mahtui monta tärkeää ja rakasta ihmistä niin nähtynä kuin puhelimen päässäkin. Voimahetkiä on tulossa ensi viikonloppunakin, ihanan ystävän odotetun vierailun muodossa. Että kyllä tämä tästä taas jotenkinpäin alkaa sujumaan, pakko uskoa niin!