Yhdet vahvimmista lapsuusmuistoistani liittyvät sukututkimukseen. Isäni on toki aina ollut kiinnostunut vanhoista asioista ja suvusta, mutta ollessani ehkä ala-asteen ekoilla luokilla, hän koki varsinaisen herätyksen asiaan ja alkoi intohimoisesti tutkia omaa sukuaan. Kun päivätyö metsässä, pellolla, navetassa oli tehty, hän paneutui koko sielullaan penkomaan Matti Juhonpoikia ja Juho Matinpoikia. Tutkimusta ei saanut häiritä joutavanpäiväisillä löpinöillä. Kuva isästä istumassa kirjoituspöytänsä ääressä mutisten itsekseen vuosilukuja ja wanhalla ruotsilla ilmoitettuja kuolinsyitä on kai palanut pysyvästi verkkokalvoilleni, niin helposti sen saan mieleeni palautettua. Muinaiset sukupolvet ja esi-isät päihittivät elävät - minutkin-  ihan 6-0.

Muistan miten ainakin kerran meille tuli isää auttamaan eräs edistyneempi ja ansioitunut Sukututkija. Hänen täytyi olla Merkittävä Henkilö, koska isä antoi hänelle luvan tupakoida meillä sisällä, siis MEILLÄ, jossa tupakka oli jotain todella, todella vierasta. Muistan kuinka katselin lumoutuneena kattoon nousevia savukiehkuroita ja nyrpistelin pahaa hajua. Ja muistan senkin, kuinka olisin halunnut katsoa telkkaria, vaan ei saanut häiritä mokomalla mölytoosalla Sukututkijoita. Parrakas herra Sukututkija lähti iltamyöhään Samaralla kotiinsa, mutta se tupakansavu leijui pirtissä päiviä vierailun jälkeen.

Isän sukututkimus tuli aikanaan valmiiksi, ja sai grande finalensa sukukirjan muodossa kun olin lukioiässä. Muutin pois kotoa, eikä sukututkimus enää häirinnyt elämääni muutamaan vuoteen, kunnes sain kyselyn joka liittyi biosukuuni isän kautta. Nimeni olisi haluttu painaa sukukirjaan. Olin yhteydessä sukututkijaan ja pyysin, ettei nimeäni laiteta kirjaan, koska olin kuullut, ettei isän puoleisen biosuvun edustajat uskoneet minun olevan sukuaan. Ajattelin, että on parempi jättäytyä pois, etten vain loukkaa olemassaolollani ketään - enhän itsekään tiedä varmaksi miten asiat ovat. Edesmennyt bioäitini sanoi kyllä sitten ensimmäisellä tapaamisellamme, että minulla epäilyistä huolimatta on sama isä kuin siskolla. Haluasin uskoa, että asia on niin. Tuntuisi jotenkin hyvältä että maailmassa olisi joku ihan samaa lihaa ja verta kuin itsekin olen.

Näinä aikoina sukututkimus on taas hyökännyt maailmaani. Puolisoni on innostunut aiheesta ja viettää toisinaan hyvinkin intensiivisiä tuokioita netissä sukututkimusseuran sivuilla ja vanhoja kirkonkirjoja selaten, sukunsa vaihteita selvitellen. Melkein tekee pahaa katsoa sivusta hänen intoaan ja etsimisen ja löytämisen riemua. Minua kun ei vähempää voisi kiinnostaa...

Minulla on juuret ja biologisista sellaisista tiedän nykyään enemmän kuin ennen, mutta juurettomuuden ja irrallisuuden tunne ei vielä ole kokonaan päästänyt otteestaan. Koen olevani paikallani ja juurillani lapsuudenkotini mailla, mutta en tunne itseäni lenkkinä minkään tai kenenkään sukupolven ketjussa. Minä vain  - olen. Kummallinen tunne, ei hyvä, muttei kamalan pahakaan loppupeleissä. Kaikkeen tottuu? Ehkä joskus koen itseni enemmän osana jotain, niin ainakin toivon.

Telkkarista on tullut nyt jenkkiversiota lempisarjastani Kadonneen jäljillä. Ja minä tyhmä edelleen parun joka tiistai klo 20-21 silmäni punaisiksi ja saan niskavian nyökyttelystä. Ne etsijät ja löydetyt puhuu samaa kieltä kanssani, ymmärrän heitä ja tiedän miltä heistä tuntuu. Silti minusta tuntuu, että olen jäänyt jotenkin jumiin tähän etsimiseen, löytämiseen ja elämän puuttuvan palan etsimiseen...

En tiedä mitä enää odotan, eikö tää nyt ollut jo tässä kaikki? Miksi enää ikävöin, kun olen kerran jo löytänyt? Miksi tuntuu siltä, että olen ollut vain pettymys niille, kenet löysin/ketkä löysivät minut?! Miksi en voi jo tuntea itseeni osaksi jotain ja ihan ehjäksi?

Mikä minussa on vikana?