Tehtyäni blogini näkyväksi bittiavaruudessa, alkoi hirvittää. Suorituspaineet kasaantuvat heikoille hartioilleni, tuntuu että nyt sitä sitten pitäisi kirjoittaa sivutolkulla nasevia blogitekstejä… Olen minä yrittänyt, mutta tyhjä sivu kammottaa. Sanat juoksevat kirkuen karkuun, ja kaikki järkevä teksti koikkaloikkimoi puujaloilla nurkan taakse piiloon. Jos on aikaa, ei vaan saa aikaiseksi.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Muistan, kun ensimmäisen kerran löysin tyylin, mikä kynääni istuu. Olin viidennellä luokalla ala-asteella. Varmaan jostain muistolaatikoiden kätköistä etsimällä löytäisin sen sinikantisen ainekirjoitusvihkon, johon mestariluomukseni kirjoitin. Muistan edelleen millaisella käsialalla raapustin… Sellaisella matalalla, pyöreällä, vähän kulmikkaalla. Yhden perhetutun tyttöystävällä, parikymppisellä nuorella naisella, jota ihailin kymppiveen tarmolla, oli sellainen käsiala, ja se oli mielestäni maaaaailman ihanin. Sellaisen halusin minäkin ja käsi krampissa yritin vastaavaa vääntää. Eihän se oikein luontunut. Ei käsialani sellainen ole nytkään. Onneksi?

 

Niin se aine. Kuolemaksenikaan en nyt muista sen otsikkoa, mutta sen muistan, ettei opettaja meinannut uskoa kirjoitelmaa omakseni, vaan tenttasi, mistä olen sen kopioinut. Kupletin juoni oli joku yhtä mielikuvitusta ravisteleva otsake kuin ”autiotalossa”, johon sitten päättymättömän kauhun sijaan raapustinkin vanhan hassun rouvan juomaan iltapäiväteetä jonkun kanssa. Jotain muutakin huvittavaa siinä oli, mutten nyt tosiaan tarkemmin muista. Opettaja kehui vuolaasti aikaansaannostani upeaksi pakinaksi, ja se luettiin luokallekin ääneen. Eivät tainneet maalaiset ymmärtää, minkälainen helmi korvilleen tarjottiin. Luulen, että kaipasivat verta ja suolenpätkiä.

 

Sain aineesta 10-. (Sen muistan elävästi, vaikka näemmä sittenkin paljon on jo vaipunut unholaan.) Pitäisikin joskus kysyä siltä opettajalta, että mistä se miinus siihen oikein tuli.

Epäilen, että siitä käsialasta.