Se alkoi sitten taas yksi uusi vuosi ja vuosikymmen. Perunasalaatilla, nakeilla ja lihapullilla sekä parilla kassillisella taivalle ammuttavaa siitä selvittiin. 4/5 perheenjäsenestä oli ylhäällä skoolamassa perinteisesti puoliltaöin pommacilla vuoden alkaneeksi. Se nuorin nukkunut otti vahingon takaisin aamulla herättyään, ja nautti pommacia jalallisesta lasista aamupalansa painikkeena.

Mä en oikein saa kiinni omasta päästäni tässä vuoden alottajaisiksi. Ajatukset poukkoilevat päämäärättömästi päässäni enkä onnistu saamaan niistä aikaseksi mitään rakentavaa ajatusta. Poukkoilen mukana enkä voi olla karistamatta kintereiltäni kasvavaa ärtymystä ja tyytymättömyyttä. Ei saisi tuntea näin, kun on kaikki hyvin - ainakin periaatteessa. Joku sisäinen ristiriita kalvaa sekin, en tiedä mistä tässä oikein ottaisi kiinni ja mille rupeaisi.

Elämäntapa lipsui väärillä laduilla loppuvuoden. Harmittaa, -25kg vuonna 2009 olisi ollut mahdollista, mutta siihen  aikalailla tasan kahteenkymppiin jäi. Tuli syötyä paljon ja hyvin loppuvuonna. Suklaakonvehdit, sipsit, kakut ym ym. You name it, I ate it. Vaan ei enää. Yritän poisoppia taas kerran herkuista ja ottaa ruokavaliorempan työn alle. Tässä asiassa ei ole varaa antaa periksi. Jos se toiset 20kg tänävuonna edes, niin hyvä. Olen harkinnut Nutrilet-kuuria vuoden alkuun, josko sillä pääsisi alkuun ja saisi pienennettyä vatsalaukkua alkuunsa... Ostin alesta goretex lenkkarit ja farkut, jotka mahtuu jalkaan. Mut kuinka siistiä olisi pystyä ostamaan vielä vähän pienemmän farkut...

Ikääntyneet ja elämänhaluttomat vanhempani elävät päivittäistä selviytymistaistelua. Ehdotus muutosta tänne kirkolle pois sivukylältä ei aiheuttanut enää vahvaa kielteistä reaktiota. Ehkäpä siihen kypsyvät pikku hiljaa. Olisi niin paljon helpompaa saada heidät tähän lähemmäksi, yksi huoli vähemmän... Vaan aika näyttää miten asiassa käy. Toivotaan parasta, mutta sille en voi mitään että samalla pelkään pahinta.

Näin viimeyönä unta, jossa istuin vuolaan virran hiekkapenkereellä. Yhtäkkiä tunsin, kuinka hiekkapenger allani alkoi valua virtaa kohti. En uskaltanut liikahtaa, etten nopeuta sortumaa. En ollut rannalla yksin, ja sain apua ja pelastuin kylmältä kylvyltä. Mitä mahtoi alitajunta tällä kertoa, vai oliko vaan ihan sattumankauppaa ja höpöhöpöuni?

Jos ojennan käteni apua pyytääkseni, kuka siihen loppujen lopuksi tarttuu?