Nyt on kaikki koettu. Olen vihkiytynyt sauvakävelyn, jota myös dementiahiihdoksi kutsutaan, maailmaan ja ostanut itselleni kävelysauvat. Olen hankkinut myös kauniin violetin ison jumppapallon, ja dvd:ltä kangerrellut pallojumpan kertaalleen.

Tänään istuin katsomaan kovalevylle tallentamaani "Tyttö sinä olet tähti"-leffaa pallon päälle, ja hykertelin mielessäni miten hyvin pysyy tasapaino pallon kanssa jo. Hekumoin ajatuksella uudesta jumppasessiosta pallon kanssa, kun nyt sen päällä pysymiseen ei enää tarvitse niin keskittyä. Vaan sitten komusi kuopus jotain esikoisen huoneesta, ja käännyin vähän liian äkkiä katsomaan selkäni taakse... Silloin SE tapahtui. Tasapaino katosi ja rysähdin kaikkea muuta kuin sulokkaasti sohvapöydän virkaa tekevän, selkäni takana olleen arkun päälle. Sattui. Ja siinä sitä sitten oltiin. Makasin tuskallisesti selälläni pahassa asennossa, enkä päässyt ainakaan ylös. Ei auttanut muu kuin rämähdyttää itsensä sitä lattialle jonnekkin sohvan ja sen arkun väliin. Sattui lisää. Jouduin hetken ottamaan lukua ärräpäitä pidätellen ennen kuin tuskaisasti hinasin itseni ylös.... Että näin. Mustelmia odotellessa.

Välillä kaikki sujuu kuin tanssi, ja toisinaan kaikki vaan vastustaa. Jo herkun ajatteleminen vetää jo kerran kadonneita kiloja puoleensa ja paino jumii. Nyt taas niin, ja kuunkierrollakin on sormensa pelissä. Tämä remontti vaatii pitkää pinnaa, jota sinnikkäästi yritän venyttää, koska oikeasti olen aika lyhytjännitteinen luonne... Oikea polvi on alkanut muistutella olemassaolostaan vihloen. Selkä junttaantui kipeäksi kun raahasin sinnillä eilen rappuset ylös painavan kauppakassin velille kolmanteen kerrokseen. Jotain penikkatautiin viittaavaa arkuutta löytyy myös jaloista. Niin ja reidet!! Ne on kanssa kipeet!

Palataan ylpeyden toivuttua kolahduksestaan ja mustelmien haalistuttua. Au au au ja au.