Eilen oli päivä, joka kirjoitettiin henkilökohtaiseen maailmanhistoriaani yhtenä unohtumattomista päivistä ja hetkistä. Tapasin vihdoin biologisen äitini.

Lähdin matkaan heti aamusta, ja ajelin ensin veljen luo. Juotiin kahvit ja lähdettiin sitten yhdessä matkaamaan viimeistä sataa kilsaa biologisen äidin luo. Mitä vähemmän kilometrejä perille oli, sitä hiljaisemmaksi taisin käydä. Jännitti niin ettei meinannut henkeä saada. Veli tsemppasi kyllä ihanasti ja uhkaili kertovansa rivoja vitsejä tunnelman keventämiseksi. Onneksi hän oli mukana! Minä en olisi ollut tieliikennekelpoinen tai kartanlukutaitoinen siinä mielentilassa.

Kaarrettiin perillä luhtitalon pihaan, jonka parvekkeella näkyikin tutunnäköinen hahmo. Tärisin ja jouduin oikeasti keskittymään kävelemiseen... portaat ylös, ovi auki... Sitten: aika pysähtyi. Katsoimme toisiamme, hän taisi jotain sanoa, halasimme... Taisi tulla itku, ehkä vähän naurukin sen pitkän ja lujan rutistuksen aikana. Sitten veli ja bioäidin mies lähtivät ajelemaan kaupungille ja me jäimme istumaan ja ihmettelemään toisiamme. Loppupelissä en tainnut paljoa kysellä edes, ei tuntunut olevan tenttaukseen tarvetta. Läsnäolo riitti. Meillä oli hyvä päivä yhdessä ja monta hyvää hetkeä. Hän piteli minua kädestä, silitti jalkaa, käsivartta...istui vieressä, katselimme toisiamme. Eikä mulle tullut kertaakaan sellainen olo, että olisin halunnut vetäytyä kauemmaksi...

Moni varmaan miettii millainen bioäitini on... Olemme aika saman pituisia ja astetta pyöreämpää kaliiperia kumpikin. Ulkonäöllisesti meissä taitaa muutenkin olla aika paljon samaa? Hän kuulemma ainakin tunnisti minussa paljon itseään, heti ensivilkaisusta. Aika huimaa. Oikeasti.

Puhuimme syistä ja seurauksista. Biologisista juuristani. Hänen elämästään 35 vuotta sitten. Ymmärrän, miksi hänen oli pakko antaa minut pois. Ymmärrän ja hyväksyn asian, ja olen onnellinen adovanhemmistani ja hyvästä lapsuudestani. Toki biojuurissani on asioita, jotka mietityttävät ja aiheuttavat vähän huonojakin fiiliksiä, mutta näillä nyt on mentävä, ei siinä muu auta. Menneet ovat menneitä, ja tästä päivästä eteenpäin oleviin ja tuleviin asioihin voimme halutessamme vaikuttaa.

Tapasin eilen myös minua pari vuotta nuoremman veljen (tai puolikkaita olemme veljien kanssa virallisesti, mutta ei sillä taida olla suurtakaan merkitystä loppupeleissä). Hänenkin tapaamisensa jännitti mua kauheasti, vaikka taitaa olla sellainen tyyppi, jonka seurassa ei tarvii turhia paineita ottaa. Komea, mukava ja hillittömän hauska mies :) Veljet yhdessä taitavat aiheuttaa epämääräisiä kramppitiloja naurulihaksiin, niin luulen. Aika velikultia.

Kun lähdimme vielä viimeisten rutistusten jälkeen ajelemaan kotia kohti, olin aivan puhki! Ihan kun olisin jonkun puolimaratonin juossut, tai vähintään kävellyt. Hyvä etten nukahtanut autoon... Veli keitti vielä kotimatkakahvit ja meillä oli myös hyvä juttutuokio ennen mun lähtöä kotimatkalle. 

Kotiin ajelin hymyillen. Ihan kuin  pikkuisen eilistä ehjempänä.