Touhukkaan päivän jälkeen soitto vanhemmille vei taas omankin mielialan alamäkeen.  Isä kuullosti taas niin synkältä ja toivottomalta, väsyneeltä ja elämänhaluttomalta... Äiti tuskin on pirteämmässä kunnossa hänkään. Ja nyt olisi edessä se viikonloppu, jolloin minulla on itsekkäitä suunnitelmia enkä sinne ehdi käymään, vaikka joka viikonloppu siellä yritetään käydä. Tuli vaan NIIIIIIIIIIIN paha mieli....

Me käydään miehen kanssa kumpikin töissä ja yritetään luotsata kolmea lasta eteenpäin elämässä. Siinä sivussa yritetään vetää lapsuudenperhettäni perässä... Joskus kahden masentuneen ja fyysiseltä toimintakyvyltään rajoittuneen vanhuksen ja yhden alkoholisoituneen veljen taakka tuntuu ylivoimaiselta. Mutta kun minä välitän heistä, enkä voi heitä jättää oman onnensa nojaan selviämään miten parhaaksi näkevät!! Kaikki apu heille ei edes kelpaa, mutta ovat itsekin käyneet kyvyttömiksi saada asioitaan eteenpäin. Minä yritän ja yritän ja huomaan, että en ole sittenkään yli-ihminen vaan väsyn ja turhaudun.

Tiedän enemmän kuin hyvin, ettei minun tarvitsisi tehdä kaikkea tätä ja yritän höllätä etten ajaisi itseänikin johonkin masennukseen ja uupumukseen. Mutta se tunne, että PITÄÄ tehdä ja olla ja jaksaa... se ei vaan katoa!  Tiedän sen pakkaavani mukaan viikonlopun reissuunikin, eikä se ole mukava matkakumppani.

:(