Syksyinen suonsilmä otti haltuunsa tänäsyksynä varhain. Isän mieli on kyntänyt syviä ojanpohjia jo kuukauden. Alhainen apatia alkaa tarttua jo muihinkin, vaikka ei niin haluaisi. Ahdistus iskee harvakseltaan aaltoina, mutta toivon että vielä laskuveden tavoin se välillä vetäytyisi ja antaisi aikaa hengähtää. Tämä on liian aikaisin! En halua rypeä masentavat ajatukset takinhelmaan tarttuneena tätäkin talvea, mutta rehellisyyden nimissä en tiedä miten sen vältän? En voi enkä edes halua jättää vanhuksia heitteillekään, vaikka heidän seuransa kuinka ahdistavaa ja masentavaa olisikin.Vanhustenhuolto ei heitä vielä asiakkaikseen huoli, jos ylpeys periksi antaisikin eikä myöskään koti-/ateriapalvelu passaa sivukylälle. Ei jätä paljon vaihtoehtoja, kun talvimaja kirkonkylällä on taas ajatuksena haudattu. Ei omasta kotoa kuulemma muuteta kuin hautuumaalle. No - niin... minkäs minä sille sitten voin. Saan kohta kulumavian olkien kohauttelusta. ARRGGH. Edessä on pitkä ja pimeä talvi. Minun tarvitsee nyt tsempata ihan kympillä, että tästä selviän. Puolisko on onneksi apuna ja tukena, vaikka välillä meidänkin suhde rakoilee niin tässä vedetään tiukimmin yhtä köyttä ja ollaan samaa mieltä, onneksi.

Rakastan vanhempiani niin että kipeää tekee mutta he ajavat minut välillä (usein) myös viittävaille hulluuden partaalle. Ja silti heidän menettämisensä pelko saa minut voimattomaksi, en pysty enkä halua asiaa edes ajatella...

Sitten on hirveän vaikeaa vetää rajaa ado-ja bioperheen välille. Adoperheeni kiemurat eivät kuulu "toiselle perheelle" eivätkä heitä kiinnosta, mutta minun on vaikea olla puhumatta minua niin läheltä ja niin kovaa koskettavista jutuista, ja heistä varmaan tuntuu että aina niistä paasaan... Äh. Välillä vieläkin iskee epäusko ja epävarmuus kaikesta....

On paljon hyvää ja kaunista, mutta kun musta hetki lyö vasten kasvoja, ei sen synkän yli jaksa katsoa. Onneksi tämä hetki menee ohi ja hälvenee. Ihan kohta jo.