Sunnuntaina oli äitienpäivä. Sitä juhlittiin meilläkin asiaankuuluvasti lasten omatekoisin kortein (paitsi pienintä oli hoitotäti jeesannut) ja pienin lasten tekemin lahjoin. Tein myös täytekakun täytteeseen asti valmiiksi, ja pojat viimeistelivät sen isänsä kanssa. Tein yhdessä oman äitini kanssa aterian, jonka porukalla nautimme, ja jälkkäriksi sitä kakkua. Meillä oli mukava äitienpäivä. En pitänyt pahana sitä, että jouduin keittiöön… Teen ruokaa mielelläni silloin, kun on aikaa, ja viikonloppuisin yleensä on. Miesväki hoiti tiskipuolen, ja se oli mukavaa.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

En osaa ajatella millainen äiti olen. En tiedä! Kukaan ei ole koskaan kertonut... Eräs naapuri arveli, että minulla on pitkä pinna enkä koskaan huuda lapsille. Taisin punastua. Taitaa olla sanomattakin selvää, ettemme ole ihan läheisiä naapureita. Kyllä mun tulee väsyneenä korotettua ääntäni ja kiljuttua kuin mikäkin kakkosluokan oopperadiiva. Joskus taas hiljaisuudella päästään nopeammin tehokkaampiin tuloksiin. Luulisin olevani ihan keskiverto äiti. Pesen pyykkiä ja osaan leipoa pullaa ja paistaa lättyjä. Lapseni ovat ainutkertaisia, ja se, että olen saanut aikaan jotain niin täydellistä, saa minut hiljaiseksi.

 

Oma äitisuhteeni on hivenen etäinen. Äitini, nyt jo yli 70-vuotias, on vanhan kansan ihminen. Meillä ei kotona halattu, eikä juurikaan osoitettu tunteita. Äitini hoiti ja kasvatti minut 3 kuukauden ikäisestä (olen adoptiolapsi) ja pian on minun vuoroni hoitaa äitiä. Ikä ja sen mukanaantuomat vaivat alkavat jo painaa äidin askelta. Muistan nuorena kadehtineeni ystäväni läheistä suhdetta nuoren äitinsä kanssa. Nyt aikuisena en enää tiedä, onko siinä sittenkään niin paljon kadehtimista. Uskoisin, että välillä on tosi raskasta olla äitinsä uskottu ystävä.

 

Kun mietin äitiyttä, en voi olla miettimättä myös minut synnyttänyttä naista, biologista äitiäni, jota en koskaan ole tavannut. Välillä on vaikeaa ymmärtää, että joku voi omasta lapsestaan luopua – minä en siihen pystyisi kannettuani häntä 9kk sydämeni alla. Ehkä ajat olivat, ja olivatkin, silloin erilaiset. Syitään en tiedä. Enkä tiedä sitäkään, pitäisikö minun oikeasti ottaa häneen yhteyttä, nyt kun se vielä on mahdollista. Tiedän hänen nimensä ja osoitteensa. Joskus unettomina öinä leikittelen ajatuksella seistä ovensa takana. Tunnistaisinko äitini, jos näkisin hänet? Olisiko hänessä jotain kaltaistani?

 

Äitinä oleminen on rankkaa työtä välillä. Moneksi sitä siinä joutuu taipumaan, katkeamispisteeseenkin, eikä kunniamerkkejä jaella. Ehkä paras ansiomerkki on nähdä lapsensa ehjinä ja pystyvinä aikuisina. Minäkin kietoudun sukupolvien ketjuun äitinä, mummona, isomummonakin jos Luoja suo. Se riittää.