Uuden viikon aluksi tökkii niin pontevasti, ettei mikään huvita. Ehkä mulla on vain paha asennevamma maanantaita kohtaan, voi olla että tämä vielä tästä iloksi muuttuu viikon vanhetessa. En tiedä, mutta toivon. Toivon oikein kovasti.

Mieli kulkee maailmalla parinkin rakkaan mukana, toivoen parasta, uskaltamatta edes ajatella pahinta. Pitää jaksaa uskoa ja toivoa, on vain ihan pakko. Periksi ei saa antaa edes ajatuksissa.

Elämäntaparojektit pomppas viikonlopun jälkeen plussalle. Siideri ja grillimakkara, say no more. Ahdistaa ja turvottaa ja tympiikin vielä. Jospas se tästä taas päivänä eräänä lähtisi laskuun... ja lähteehän se. Ei tässä periksi anneta, vaan mennään sitten vaikka rystyset vereslihalla uholla eteenpäin.

Eikun porkkanaa huuleen ja sauvat käteen. Näillä mennään.