Meillä vietettiin vappua perinteisesti lasten juhlana, niinkuin viime vuosina tapana on ollut. Ei nuo "pakkoryyppäjäiset" enää oikein saa menojalkaa vipattamaan, siihen tarvitaan ihan fiilistä, joka tulee jos on tullakseen. Nyt ei tullut, vaikka olisi erinomaista seuraakin ollut tyrkyllä vappuaatoksi.

Vappupäivänä saimme erittäin tervetulleen vieraan. Sunnuntaina jo kertaalleen tapaamamme isoveli matkasi meille yökyläilemään. Meillä oli mukavaa. Mutkatonta. Merkityksellistä. Istuimme kotiterassilla. Keittiön pöydän ääressä. Olkkarissa. Kävelimme ulkona, kävimme kaupassa. Katsoimme lätkää.  Puhuimme. Puhuimme ja puhuimme. Nauroimme. Lapset pyörivät ympärillä ja välillä ottivat osansa uudesta enostaan. Oli kiva huomata, miten mies ja veli tulivat hyvin juttuun. Ja miten helppo oli jutella! En epäile enää pitäisikö olla yhteyksissä biologisiin sisaruksiin vai ei. Pitää. Ehdottomasti pitää!

Saateltuamme isoveikan kotimatkalle ajelimme vanhempieni luokse. Juttelimme kontakteistani biologisiin sukulaisiini. Vanhemmat suhtautuvat asiaan ihanasti! Uteliaasti, hyväksyen, ymmärtäen. Isäkin vähän piristyi, ja saimme kylvettyä varhaisperunan, vaikka hän ensin meinasi, ettei jaksa millään mitään. Sen jälkeen kävelin tuttua polkua rantaan mökille. Jalat muistavat polun jokaisen kuopan ja juurakon. Rannan isojen haapojen karhea kuori tuntuu käteen samanlaiselta kuin lapsena...

Sydämen täytti onni ja kiitollisuus. Miten paljon olenkaan elämältä saanut. Ihan kukkuramitalla.