Muutaman hyvässä seurassa nautitun suonsilmänvihreän Kyllikki Saaren jälkeen oli aika suunnata hieman horjahteleva askel kohti paikallista kuppilaa. Talo itsessään on kuin jäänne neuvostoajalta, iänkaikenvanha muodoton likaisenvärinen kolhoosi kylänraittia halkovan päätien varrella. Ylväänä se siinä on vuosikaudet seissyt, neonvalokylttinsä loistaen vihreänä max. 2 kirjainta kerrallaan.

Ravintola jakautuu kahteen osaan. Sisäänkäynti on niiden välissä. Toisella puolella on ns. ravintolasali, kun taas toinen puoli on pubityyppinen. Ikäjakauma on selvä. Vanhat vasemmalle, nuoret ja ikinuoret oikealle. Jos jää vessojen ovien väliin eteiseen seisoskelemaan, voi suloisesti kuunnella toisella korvalla humppaa ja toisella teknoa. Yleensä jäänkin johonkin siihen välille - en koe kuuluvani enää nuoriso-osastolle, mutta humppapuolikin tuntuu vielä vähän kaukaa haetulta. Tyypillinen ilta menee eri puolien väliä seilatessa. Yleensä paikallisessa on kohtuullisen väljää, mutta toisinaan joutuu etenemään kyynärpäätaktikalla päällekaatuvia juomia peläten, varsinkin sen ainoan palvelevan tiskin läheisyydessä.

Lauantai-iltana juhlimaan oli lähtenyt sen hyvän seuran lisäksi muutama muukin tuttu ja vähemmän tuntematon. Isoveljen entinen luokkakaveri tuli juttelemaan, hauska yllätys. Se on se sama mies, jonka posket punoittavat 25 vuotta sitten kirkossa otetussa partiokuvassa yhtä paljon kuin minunkin. Meillä siis ilmiselvästi on jotain yhteistä. Paitsi että kumpikaan meistä ei enää silminnähden punoittanut. Isoveljen toinenkin entinen luokkakaveri oli löytänyt tiensä paikalliseen. Hän kaappasi minut vastusteluistani huolimatta sinne nuorisopuolen tanssilattialle, jossa deejii soitti Lemmikkikaupan poikia. Menin ihan häveliäisyyttäni nurkan taakse näkymättömiin nytkymään, vaikka välillä minut kiskaistiin tiukkaan tanssiotteeseen ja pyöritettiin... Siinä sitä mentiin kuin tanssii tähtien kanssa. Tunnustan: ei ehkä ihan yhtä sulavasti, mutta annettakoon anteeksi. MINÄ en osaa tanssia.

Kummipoikani vanhemmatkin olivat liikenteessä. Kummipojan isä oli ottanut pusukännit, ja pyrki huulille aina vastaantullessaan, ohimennessään ja viereen istuessaan. (Tälle naureskeltiin kummipojan äidin kanssa hyvässä yhteisymmärryksessä) Samaan pöytään eksyi istumaan mies, jolla oli vähintään yhtä suuret kädet kuin Juha Miedolla. Pystymittaa 2 m, ja hurja maine kylällä. Vaimo oli jättänyt, ja isoa miestä melkein itketti. Välillä pöytään pyörähti puoli metriä edellistä lyhyempi mies, joka ei vieläkään ollut elämänsä naista löytänyt, ja toiveikkaasti  kauppasi itseään jokaiselle naispuoliselle. Viereisessä pöydässä istui yksin vähän ikääntyneempi neito siiderilasinsa kanssa, ja lähti aina haettaessa tanssimaan. Tanssilattialla nähtiin mitä erilaisempia taivutuksia ja koreografioita . Eräs nuorimies mustassa puvussa ja aurinkolaseissa oli jostain keksinyt, että tanssi leveässä haara-asennossa mahdollisimman matalana on hienoa, ja todennäköisesti potee nyt jossain venähtäneitä nivusiaan. Ovensuupöydässä nuokkui entinen takavuosien urheilijalupaus, joka jo uransa alussa vaihtoi lajia alkoholilla doupattuun yöjuoksuun.

Valomerkin aikaan koko pienen maalaiskunnan ravintolaelämä huipentui näkyyn nurkkapöydässä. Siellä tohtori ja sekatyömies istuivat tuopit tyhjinä hiljaa, katseet harittaen, puna kiiltävillä poskilla hehkuen, käsi kädessä. Heidän välillään vallitsi sanaton yhteisymmärrys maailmasta ja sen tilasta. Jäykät kielet eivät enää taipuneet verbaaliseen toimintaan, mutta painokkaat nyökkäykset ja luja puristusote käsistä kertoivat syvästä yhteydestä. 

Illan kruunasi kotiin saavuttua se sama kanasalaatti, jolla ilta aloitettiin, sekä henkevä kello neljän keskustelu. Olohuoneesta valot sammutettuani tönäisin pimeässä kovalla kolinalla Pentikin porokynttilänjalan telkkarin päältä alas. Hitto, ja minä kun luulin olleeni liki selvinpäin.