Pääni läpi on pyyhkäissyt taas kerran ajatuksilla täyteen lastattu luotijuna. Sen jäljiltä olo on hutera ja korvissa kolisee. Tiedän, että se tulee uudelleen, ja uudelleenkin vielä. Silti hymyilen.

Olen elänyt muutaman jännityksen, liikutuksen, onnensekaisen päivän. En ikimaailmassa olisi voinut viikko sitten kuvitellakaan millaisessa tunnevuoristoradassa ja kohtaamisissa tulen olemaan pian! Olen täälläkin maininnut, että minut on adoptoitu, ja tähän liittyvät tämän viikon tärinänikin.

Tiistaina avasin töissä (hyi minua, eihän niin saa tehdä) facebookin, ja inboxissa näkyi yksi viesti, joka oli yllättäen biologiselta (tästä edespäin käytän etuliitteitä ado- adoptioperheestäni puhuessani ja bio-biologisiin sukulaisistani.) siskoltani. Olin häneen lyhyehkösti yhteyksissä n. 14 vuotta sitten, mutta aika ei ollut kohtaamiselle vielä silloin otollinen. Ei minun tarvinnut edes harkita vastaanko viestiin - tottakai vastasin! Ja siitä se jännittävä rumba sitten alkoikin :)

Tunnin päästä ensimmäisestä viestistä olin nähnyt bioperheeni kuvissa. Siskon, 4 veljeä ja äitini. Kohtalaisen monta vuotta he ovat ajatuksissani kulkeneet, vaikka en ole edes nimiään tai muutakaan heistä tiennyt, ja nyt näin heidän kuvansa. Varsinkin äidin kuvan näkeminen aiheutti valtavan tunnemyrskyn; olenhan miljoona kertaa miettinyt miltä näyttää nainen, joka on minut sydämensä alla kantanut ja tähän maailmaan synnyttänyt. Arastikin katsoen näen meissä jotain samaa. Se on sanoinkuvaamaton tunne minulle, joka ikinä, koskaan ikinä ennen en ole voinut etsiä kenestäkään omia piirteitäni tai tuntea oikeasti olevani "jonkun näköinen". Mieletöntä. Oikeasti!

En koskaan olisi myös saattanut kuvitella saavani sellaisia viestejä, joita olen nyt saanut. "mitä kuuluu, olen xxxxx ja sun broidi" tai "moi sisko" tai "täällä taas yksi kadonnut lammas" -- mä olen aivan häkeltynyt! Liikuttunut, ihmeissäni... en edes tiedä vielä mitä kaikkea! En tiedä miksi oon aina ajatellut, etteivät he tiedä minusta, ja jos tietävätkin, eivät piittaa... ehkä niin on ollut helpompi ajatella? Mutta näemmä se ei olekaan ollut niin. Yhden heistä kanssa puhuin heti samana iltana kohtalaisen pitkän puhelun, jossa jo osin sain joitain vastauksia kysymyksiini, ja uskoisin vastaavanlaisia kontakteja tulevan lisää....

Samaan hengenvetoon toki sisäinen epävarmuus- ja stressitekijäni nostaa päätään, ja saa mut miettimään varmaan ihan pöllöjä. Kuten että miten noin kauniit ihmiset voi olla mulle sukua, olenko sittenkin vaihtunut laitoksella... tai miten he suhtautuvat siihen, että kauan kadoksissa ollut sisko onkin mallia taistelunorsu.... ja kaikkea muuta, omastakin mielestäni vähän älytöntä. Kai se on pelkoa hyväksytyksi tulemisesta... että jos en kelpaakaan...

Tää on mulle niin uutta ja ihmeellistä kaikki! En osaa muuta kuin roikkua fb:ssä selaillen valokuvia (heidän ja omiani myös - miettien miten he ne näkevät) ja kävelen hymy korvissa kotona osaamatta tarttua mihinkään järkevään. Miesparka saa osansa myös, se varmaan laittaa kohta jo korvatulpat kun ei jaksa kuunnella mun pulputusta :)

Varmaankin jossain vaiheessa vinkkaan heille tästä blogistakin, tarjoaahan tämä varmaan jonkinlaista peilauspintaa mun pään sisälle, vaikka vain välähdyksittäin....

Yritän ottaa rauhallisesti ja hätäilemättä. Tämähän on vasta alku, ja paljon on vielä tutustumista ja opittavaa. Tähän tilanteeseen on iskenyt kuin metrinen halko tämä Dave Lindholmin ihanaihana kappale: