Isäni on tehnyt myös aikamatkaa elämäänsä lukemalla vuosikymmenten aikoina kirjoittamiaan päiväkirjoja. Kävimme tänään vanhemmillani (menussa oli lihakeittoa, vadelmarahkaa ja laskiaispullia kahvin kanssa) ja isä hauskuutti ruokapöydässä jutuilla päiväkirjastaan - pienen kukkuluun edesottamuksista. Kerran isä oli saanut kirjeen itse Mauno Koivistolta, joka kielsi juhlallisin sanankääntein klassisen musiikin soittamisen tietystä päivämäärästä alkaen. Kirje oli virallisesti kirjoituskoneella kirjoitettu, mutta allekirjoitus ei näyttänyt ihan aidolta kuitenkaan :) Isä kuunteli kovaa ja korkealta yhteen aikaan klassista musiikkia, ja kai se sitten oli alkanut tympiä minua. Muitakin hauskoja sattumuksia hän kertoili. Milloin olin piirtänyt kokonaisen sivun isän päiväkirjaan pellolle laskeutuneita hanhia, milloin mitäkin.

Tuli vaan jotenkin jännä olo. Isän päiväkirjoista löytyy minun henkilökohtaisen olemiseni historiaa, isän sinne kirjaamana. Minä olen ollut tärkeä, ja minun päähänpistoni ovat isälle olleet ikuistamisen arvoisia. Epäilen, että voi sieltä myöhemmiltä vuosilta löytyä sellasiakin juttuja, joiden ikuistamisesta ei niin olisi väliä, mutta...

Jossain masennuksen alhossaan isä suunnitteli polttavansa päiväkirjansa ennen kuolemaansa. (Päiväkirja kuullostaa juhlalliselta, ne ovat oikeasti a4-kokoisia ruutuvihkoja, isän säntillisellä käsialallaan täyteen kirjoittamia, joka päivältä on kirjattu ylös säätila tuulen suuntineen ja lämpötiloineen sekä päivän tapahtumat ja ajatukset.) Tänään isä sanoi, ettei päiväkirjojaan kuitenkaan polta, hän on kirjoittanut mitä on kirjoittanut, ja asiat ovat olleet tosia, kyllä ne saa joku hänen jälkeensä lukea. Minulle isän päiväkirjat ovat nyt jo aarteita, ja olen jo nyt iloinen siitä, että ne jäävät olemaan sittenkin, kun isää ei enää ole. Minunkin matkani ja historiani on kirjattu niihin vihkoihin.

Tunsin itseni valtavan tärkeäksi ja rakastetuksi tänään. Oikeasti. :´)