Rähisyttää. Heitin aamulla työkaverille ärräpäät päin naamaa ja uhkasin lähteä ovet paukkuen, jos mun työlleni vaivalla raivaama tila otetaan varastokäyttöön... Kotiin tultuani yritin houkutella miestä tukkanuottasille sörkkimällä tikulla muurahaispesää, ja raivostuin entistä enemmän kun toinen vaan katsoi hitaasti eikä lähtenyt riitelemään.

Kiukuttaa. Lapset ovat kiittämättömiä lurjuksia, jotka eivät todennäköisesti ikinä opi keräämään vaatteitaan lattialta saati sitten niitä naulakkoon ripustamaan. Ja koko ajan ne on jotain vailla. Ja nirisevät ja narisevat tauotta. Oma saamattomuus meinaa myös pistää vihaksi.

Mietityttää. Minulle rakkaat ihmiset ovat sietämättömässä tilanteessa, enkä voi tehdä heidän hyväkseen muuta kuin toivoa parasta ja rukoilla. Aivot käy ylikierroksilla, koska minä en vieläkään ole ymmärtänyt, etten voi jokaista ongelmatilannetta saada selviämään, eikä minulta löydy vastauksia ja ratkaisuja maailman kaikkiin ongelmiin. On ahdistavaa kohdata oma riittämättömyytensä, kun sydämestään haluaisi auttaa.

Pelottaa. On niin monta haurasta elämänlankaa ympärillä.

Itkettää. Ihan koko elämä tänään.