En pidä itseäni järin sivistyneenä enkä tottapuhuen enää edes kovin syvällisesti asioita pohtivana ihmisenä. Menen enemmänkin fiiliksellä, en jaksa kääntää kaikkia kiviä ja analysoida asioita joka kantilta. Tänään jäin kuitenkin miettimään uusimman Tiede-lehden Tuija Matikan kirjoittamaa artikkelia, jossa puhuttiin tunteista ja niiden käsittelystä. Oli mukavaa törmätä johonkin, jota jäin miettimään, ja joka herätti ajatuksia!

Artikkelissa puhuttiin ydin- ja johdannaistunteista. Esimerkkinä noista tunteista mainittiin se, että häpeä voi olla ydintunne, mutta jos alkaakin hävetä sitä, että häpeää, siitä tuleekin johdannaistunne. Ja jos sivuuttaa ydintunteen viestin, kasaantuu sen ympärille selvittämätön savotta johdannaisia, niin että pian on mahdotonta sanoa, tuntuuko miltään vai miltä tuntuu.Tunteiden vastustaminen aiheuttaakin vain sen, että sitä uppoaa syvemmälle niiden juoksuhiekkaan...

Omia kielteisiä tunteitaan pitäisi ymmärtää. Minuus on kuin tontti, jota ympäröi sähköaita. Aidan sisäpuoliset teot eivät herätä ikäviä tunteita, mutta ulosmeno tuottaa syyllisyyttä. Syyllisyyden sähköaita muovautuu lapsuuskodissa tai koulussa. Kun aitaan joutuu olosuhteiden pakosta törmäämään, se antaa kipakoita iskuja, jotka tuntuvat ikäviltä, mutta joiden sietäminen kertoo etenemisestä parempaan suuntaan.

Mielenkiintoisia ajatuksia. Artikkelin viitteissä mainittiin Tony Dunderfeltin "Irti tunnekoukusta" -kirja, joka saattaisi olla kiintoisa lukaista. Dunderfeltillä on melkoinen psykologigurun maine Suomessa, ja itsekin opiskeluaikana tuli hänen elämänkaaripsykologiaansa tavattua...

Mietin, onko minulla paljon kielteisiä tunteita... En voi sanoa vihaavani ketään. On ihmisiä, joista en niin välitä, mutta voin sietää heitäkin. Viha jo sanana on liian voimakas, pelottava. En halua edes käyttää niin voimakasta sanaa! En tunne kokeneeni vääryyttä, vaikka ehkä joidenkin asioiden toivoisin menneen toisin. Katkeruuteen ei silti ole aihetta. Katkeruus on kuluttava tunne, joka syö ihmisen elämäniloa. Työn kautta olen törmännyt yhteen niin kitkeränkatkeroituneeseen ihmiseen, että sääliksi käy. Jos elää elämäänsä miettien vain kärsimäänsä pahaa, ei siinä enää juurikaan hyvää näe. Katkeruus kalvaa sisältä ja myrkyttää mielen.

-----

Ajatus katkesi perhe-elämän vaatesiin :) Esikoinen sai viidestä unohdusruksista rangaistustehtäväksi kirjoittaa aineen, jossa piti miettiä miksi läksyt unohtuu tehdä ja miten voisi muistaa kotitehtävien teon paremmin. Poika meinasi heittää aineen vasemmalla kädellä sohvalla lastenohjelmia katsoen, mutta olin eri mieltä. Sen seurauksena ainetta (yhtä onnetonta sivua!) väännettiin kuminpurun ja krokotiilinkyynelten keralla keittiön pöydän ääressä toista tuntia, vaan valmista tuli, ja luulen opin mennen perille!

9 vuotta sitten tähän aikaan kärvistelin sairaalassa esikoiseni laskettuna päivänä (9.9.99) ensimmäisessä käynnistämisyrityksessä, joka ei ottanut tulta alleen, vaan sain vielä passituksen kotiin pitkäksi viikonlopuksi. Esikoinen syntyi lopulta pitkän kaavan mukaan viisi päivää myöhemmin. Eipä tuolla vieläkään näytä varsin kiire olevan, minnekään :)