Nainen seisoo ikkunassa. Verhojen takana ulkona paistaa aurinko. Ulkona leikkivät lapset, nauru kuuluu sisälle asti... Seinäkello seinällä tikittää kiireistä aikaa....

Arkiset päivät kietoutuvat helminauhaksi, kuukaudet ja vuodet seuraavat toisiaan. Pienet reppuselät aloittavat koulun, syntyy vielä uusi vauva, sitten vauvakin kasvaa koululaiseksi. Vanhimmat lapsista päättävät koulun ja aloittavat oman elämänsä omassa kodissaan. Koittaa eläkkeelle jäämisen aika, mutta päivät täyttyvät lastenlasten hoivaamisesta ja talo heidän naurustaan ja leikeistään. Kerrankin on aikaa itsellekin, kun kaikki lapset muuttavat pois kotoa. Talo pelmahtaa silti vallankin viikonloppuisin täyteen elämää lasten ja lastenlasten vieraillessa. Vuodenaikojen kiertäessä vääjäämätöntä kierrostaan talokin hiljenee. Ovi ei enää käy niin usein, moni ystävä on saateltu kirkkomaahan. Omakin askel alkaa painaa. 

Nainen seisoo ikkunassa.  Kun verhot on otettu pois ja aurinko paistaa sisään, näkyy talven tomu ikävästi ikkunoissa. Lattia narahtaa tutusti naisen kiertäessä vielä huoneissa. Tämä kaikki itse tehtiin puolison kanssa. Nyt on hänetkin jo aika viereltä vienyt. Vanhan naisen askel on raskas, muistot soljuvat mielessä. Tuohon kynnykseen esikonen kompastui ja sai ensimmäisen kuhmunsa, tuossa kuopus otti ensiaskeleet. Katossa näkyy keinun koukkujen reiät, siinä keinutettiin lapsenlapsia... Vanha nainen huokaa hiljaa, ja sanoo hyvästit kodille jossa asui elämänsä onnellisimmat ja täysimmät vuodet. Koskaan ei ole ovi tuntunut niin raskaalta perässä sulkea.

Vanha nainen seisoo uuden, pienen kerrostalokotinsa ikkunassa. Tämä on niin hyvä, ei lumitöitä eikä puiden kantoa, sanovat lapset, ja kiiruhtavat jatkamaan elämäänsä. Uuden kodin ovikello soi vain aniharvoin.

Kolmannesta kerroksesta näkyy loskainen katu, jossain kuuluu loittoneva ambulanssin sireeni. Uudella seinällä tikittää vanha seinäkello, mittaa verkkaista aikaa.

Vanhus hymyilee ja sumein silmin katsoo ulos, näkee sielunsa silmin tutun kotipihan ja kuulee leikkivät lapset.