Loma ottaa ja loppuu. Tänään vika päivä, huomenna töihin. Aamu pelottaa ja saa aikaan melkein fyysisiä ahdistusoireita! Miten ihmeessä saan itseni ja jälkikasvuni ylös ja kahdeksaksi hoitoon ja töihin?? Tuntuu ihan mahdottomalta. Ja miten ne isot pojat, ehtiikö ne kouluun? Olenko huono äiti, kun pistän ne kouluun vanhoilla repuilla ja penaaleilla? Osaako ne pukea asialliset vaatteet, muistaavatko aamupalan ja muun tarpeellisen?! Keskiveli menee kolmoselle, iik! Miten se pärjää siellä "isojen puolella", hui!

Meidän kesälomaa lopeteltiin mukavasti reissaten. Olimme neljä päivää reissussa, ja kävimme mutkan Tukholmassa ja saimme tutustua samalla reissulla isoveikan työpaikkaan. Laivareissun jälkeen olimme vielä bioäidin lähistöllä yötä ja vietimme vähän aikaa hänen kanssaan. Pikkuhiljaa nämä ado- ja bio-palaset alkaa loksahdella kohdilleen. Hyvä niin, kevät oli yhtä tunnemyrskyä ja vaikka positiivista olikin, kävi se vähän pienten herneaivojeni päälle.

Lauantaina lähdemme saattamaan ystävän tytärtä viimeiselle leposijalleen. Päällimäisinä tunteina edelleen syvä suru, huolikin tytön perheen jaksamisesta. Nostan kädet pystyyn tämän edessä - en vain ymmärrä miksi näin... Sen tiedän että oikein tai reilua tämä ei ole, tälle ei voi tarkoitusta selittää, vaikka kuinka kovasti haluaisi. Elämä ei ole reilua. Ei vain ole. Ei. :(