Olen selaillut mun vanhaa "friends only" journalia, ja tehnyt aikamatkaa parin vuoden taakse. Pakko copypasteta pari hymyn huulille nostattanutta vanhaa juttua tänne vuodatukseenkin, kun nykyinen kirjoitusvire piileskelee jossain töihinpaluukiireen selän takana...

11.2.2007 Otsikolla "Hälyytys punainen-melkein"

Istuin nautiskelemassa päiväkahvikupposestani kaikessa rauhassa, kun olkkarin nurkan takaa kaarsi housuton kuopukseni, höpöttäen asiaansa, josta mitään oleellista ei tarttunut äidin kuuloelimeen. Paikallisaviisia silmäilevä isänsä poimi höpötystulvasta mielestään oleellisen, "mitä, kakkaa tulee?!!", ja siihen hätäiseen parahdukseen havahduin jo minäkin. Kirja kädestäni lensi pöydälle nurinniskoin ja jokainen äitisoluni valmistautui pojan kiidättämiseen vessanpöntölle. Tuoli rymisten noustessani pöydästä joku muistisolu kolkutti päätä ja oli pakko kysyä: "Niin MITÄ sä oikein sanoitkaan? Että takkaan tulet, niinkö?" Huppupää housuton nyökkäsi tomerasti, justiinsa niin; takkaan tulet pitäisi laittaa.

Kyllä äiti tietää.

Ja 18.8.2006 otsakkeella "Grande catastrofe"

Mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu?!?!??! Miksi silloin, kuin oikein yrittää, lähes varmasti epäonnistuu?

Tänään tuhrasin ihan liian paljon aikaa tehdäkseni anoppilaan viemisiksi hienon omenapiirakan, josta sitten tulikin ihan pannukakku. Kuorin n. miljoona kuivan kesän pientä omenaa että saisin päällystettyä niillä ison piirakan. En tiedä mitä ajattelin, tai en varmaankaan ajatellut, kun kauhoin niin ison satsin taikinaa matalareunaiselle pellille. Hyvin pysyi vielä kyydissä uuniin laitettaessa, mutta pian sen jälkeen alkoi valuttaa taikinaa uuniin. No, minäpä "näppäränä" (not) tyttönä ajattelin siirtää koko höskän leivinpaperineen päivineen korkeareunaiseen uunipannuun. Vaan arvatkaapa suostuiko se taikina papereineen siirtymään? Niin, ei se käynytkään kuin Teijan keittiössä. Meikän keittiössä valui raakaa piirakkataikinaa omenakuutioineen hellanpieliä lattialle ja uunissa haisi palanut. Sitä saatanan taikinaa valui koko vitun tiskipöydän leveydeltä. Että tuli sitten kämmittyä ja kaupanpäälle mäskättyä oikein urakalla.

Itkuhan siinä tuli. Aikani kurjuuttani nyyhkittyäni keittiönpöydän ääressä päätin ryhdistäytyä raivaamaan sotkut. En sitten kuitenkaan siivonnut sitä taikinaa roskikseen (vaikka jo vähän mieli tekikin luovuttaa ihan totaalisesti)vaan lusikoin sen pelleiltä muffinssivuokiin ja laitoin sille pellille, jossa ei ollut taikinaläämää jo ennestään ja työnsin pellin mustaa savua hönkivään uuniin. Tuli siitä sitten edes jonkinlaisia muffinsseja. Kehtaako niitä anopille viedä - se onkin sitten jo toinen tarina.

Eikä siinä vielä kaikki! (Tadaa, jännittääkö?) Lisäksi otin hienosti peltiä uunista patalapun kanssa vain siirtääkseni pellin hetikohta uunista ottamisen jälkeen siihen toiseen käteen. Siihen, missä EI ollut patalappua. Auuuh.

Onko tässä tarinassa kenties joku opetus? Never give up? Eikä kun: älä koskaan yritä leipoa anopille. Piste.

Parisuhdepohdintaa 20.3.2006 otsakkeella "Onni täällä vaihtelee"

Jääkaapin oveen kirjoitin magneetein:

mies ei ymmärrä minua
me emme puhu
en ole vahva
anteeksi
minun sydän on välillä kuollut
ahdistus on kylmä tunne

Myöhemmin luin "vastauksen" jääkaapin ovesta alempaa - tosin en tiedä kuka on ollut kirjoittajana...

itke aikas loppuun
täällä ei laiska seiso
vastaus!
ota kalja stressin jälkeen

Että sellaista kommunikaatiota kipeistä aiheista...

Voi kamala. Ja taas mä muistin, miksei vanhoja päiväkirjoja pitäisi sittenkään neverever lukea... Huoh! *ravistelee päätään hämmentyneenä kaikesta unohtamastaan ja lähtee nukkumaan*