Tänään on vähän väsypäivä. Kiukuttaa, surettaa ja vähän itkettääkin. Luopuminen tuntuu taas tonnin painona rinnassa. Kunpa oppisin lempeästi luopumaan...
On raskasta seurata viereltä vuosien aikana omien vanhempien hidastumista ja heidän otteensa kirpoamista elämästä. Tiedän, että omani ovat saaneet elää täyden ja hyvän elämän noin kaikenkaikkiaan. Tiedän senkin, että ovat itsekin jo valmiita vaikka lähtemään, eivät oikein jaksa enää.
Minä kipuilen luopumisen tuskani kanssa. Siihen iskee kuin metrinen halko uuden lempiartistini Arttu Wiskarin "Tuntematon Potilas".
"Kuule mun toive, mä haluan pois
Eikö aikani täynnä jo ois?
Olen jo nähnyt tämän elämän, kaiken sain ja vielä enemmän
Kuule mun toive, mä haluan pois
Eikö aikani täynnä jo ois?
Tahtoisin lähteä kuin sotilas, terveisin tuntematon potilas"
Biisi löytyy allaolevasta linkistä, jos ei joku ole jo kuullut...
Kommentit