Eilen oli bioäidin siunaustilaisuus. Raskas päivä kaikenkaikkiaan, mutta nyt ohi. Hänellä on nyt hyvä olla. Meillä on ikävä, mutta hänen muistonsa elää sydämissämme. Aina.

Hautajaiset olivat minulle monestakin syystä raskaat. Vaikka läsnä ei olleet kuin lähimmät sukulaiset ja ystävät, oli paikalla kuitenkin monta minulle täysin vierasta ihmistä, joista osa oli minusta varmaan yhtä hämmentyneitä kuin minä heistä. Kunnioitan kaikkien heidän suruaan, jotka tunsivat bioäitini "aina",  kauemmin kuin minä. Tuntui jotenkin tosi pahalta esimerkiksi laskea kukat arkulle ennen pikkuveljiäni - hehän hyvästelivät ainoan äitinsä, minulla se lapsuudenäiti on yhä olemassa... Tunsin itseni melkein tunkeilijaksi, ja muistotilaisuudessa ystävien muistellessa bioäitiä tajusin miten vähän minä sittenkään hänestä tiesin. Silti uskon, että sen oleellisen ehdin tulla tietämään. Ja se riittää. Sen on nyt vain pakko riittää minulle.

Sisarukseni sitten, ja heidän perheensä. Katselin heitä tummissa puvuissaan ja näin taas miten komeita ja kauniita he ovat. Miten sosiaalisia ja sanavalmiita, eivät pyytele olemassaoloaan anteeksi... Tuli vähän sellainen "liianpaksuperhoseksi"-olo, mutta se nyt vain on jotain, mikä on mun omien korvieni välissä käytävä läpi... Aika näyttää miten ja mihin suuntaan suhteemme etenevät. Toivon, että edes johonkin suuntaan :)

Sain nauttia 15-vuotiaan veljentyttären seurasta muutaman päivän, ja se oli todella mukavaa. Myös 4-vuotias pikkuprinsessa on ihastuttanut tätiä, eilen tapasin ensimmäistä kertaa loputkin täditettäväni, mukavaa sekin... Niin ja olen saanut myös sylitellä suvun tuoreinta tulokasta, eilen 8 päivän ikäistä veljenpoikaa, joka sulatti höperön tätsyn sydämen heti ensitapaamisella...

Kaikesta huolimatta on vähän tyhjä ja ehkä tyhmäkin olo.... Olen prosessoinut identiteettiäni melko lailla viime viikkoina. Identiteettikriisistä tällä iällä seuraa harvoin mitään hyvää, saas nähdä miten mulle käy :)

Puoliksi sattumalta päädyin juttelemaan taustastani ihmisen kanssa, jolla itsellään on samanlainen, eli adoptiotausta. Aika jännää, oikeasti! Joku kumma helpotuksen tunne valahti päälle; olen niin ihmetellyt itseäni ja tunteitani, miettinyt että minussa on jotain vikaa...Vaan ei: siinä seisoi toinen erilainen, mutta kuitenkin samanmoinen, joka ymmärsi oman kokemuksensa kautta minua ja minä häntä! Ymmärsin joitain asioita ja tajusin, ettei minussa olekaan (ehkä) mitään vikaa, vaan reagoin asioihin taustani huomioonottaen ihan normaalisti! Jatkamme tämän "kohtalotoverin" kanssa juttua joskus myöhemmin paremmalla ajalla... odotan sitä mielenkiinnolla!