Jostain syystä olen kelaillut tässä vuodenvaihteessa aika paljon elämääni kauan sitten. Ei siitä tietenkään NIIN kauaa ole, mutta yksi ihmisikä jo hyvinkin, ja se tuntuu todella kaukaiselta... Hassua miten paljon sitä onkaan ajan virrassa unohtanut. Vanhojen päiväkirjojen lukeminen imaisee hetkeksi tunnekuohuihin, ja aina se ei tunnu pelkästään hyvältä, mutta joskus on vain luettava, mitä on unohtanut. Siksi, että muistaisi... en tiedä.

Puhalla haavoihin
silitä hiuksia ja
sano,
että ymmärrät.
Sano,
että huolit minut näin rikkinäisenäkin.
Ota syliin
ja anna mun vaan olla,
kuunnella sydämenlyöntejä.
Keinua hiljaa hengityksen aalloilla,
nukkua rauhalliseen uneen.
Herätä vallattomalla suukolla
rutista lujaa ja kuiskaa
"muru hei, yritetään taas jaksaa."
***
Pinta on peilityyni
sisällä kuohuu.
Ilta toisensa jälkeen
taistelen
yksinäistä unta vastaan.
Levottomuus
kaihertaa mieltä.
En
enää
haluaisi herätä
yksin.
 

Olin muuttanut "omilleni", ja aloittanut itsenäisen elämän uudella paikkakunnalla. Joitain sosiaalisia suhteita minulla siellä onneksi oli, mutta hyppy kauaksi kouluajan ystävistä oli sittenkin aika iso. Olin yksinäinen, ja tuona syksynä reilut 16 vuotta sitten kaipasin niin lujaa, että se teki kipeää. Olin 18 ja varma, että olen aina yksin...

Sitten, 16 vuotta sitten tammikuussa tapahtui jotain. Tarkemmin erittelemättä miten, elämä johdatti tielleni nykyisen aviomieheni. Se oli sattumankauppaa, neula heinäsuovasta, pataässä pakasta, johdatusta, kohtalo, whatever. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin että joku näki minut MINUNA. Uskalsi rakastaa.

Apua, apua, apua! Mä soitin sille ja kutsuin sen kylään! Se soittaa mulle sit ku se on täällä. Eli luultavasti tunnin sisällä. Mä en tajuu miks mä niin tein, se lopettaa varmaan tän koko jutun. Mutta niin kävis jokatapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Ei kai oo oikeastaan mitään järkee ketkutella ja vetkutella asian kanssa. Elämä on ehkä, ja pitää uskaltaa ottaa riskejä. Mua pelottaa ihan sairaasti. Mulla on rytmihäiriöitä ja mä helotan... voi hyvänen aika mitä mä oon oikein menny tekemään...

En mä tiedä oliko se suurensuuri rakkaustarina alkumetreiltään lähtien. Ehkä sen voi sellaiseksikin ajatella, ainakin näin jälkeenpäin katsoen. Kyllä sinne alkumetreille mahtui aika paljon epävarmuuttakin, mutta lopulta asiat sitten kuitenkin kirkastui ja mun haaveista tuli totta. Ekaa kertaa elämässäni mä ihan oikeasti seurustelin!

 

Hetki hetkeltä
jään kiinni sinuun
yhä enemmän ja enemmän.
Tahdon kietoutua ympärillesi,
hukkua sinuun
Lakkaamatta hengittää
samaa ilmaa.
olla ihan sun lähellä
luottaa
ettei aamu tule vielä.

Silloin sitä oltiin niin järjettömän rakastuneita, ja varmoja siitä, ettei arki tule koskaan. Vaan tuli se. Muutettiin yhteen, kihlauduttiin, muutettiin mun opiskeluiden perässä toiselle paikkakunnalle, mentiin naimisiin. Edelleen hurjan rakastuneina tosin. Arki hiipi kuvioihin todenteolla vasta useita vuosia myöhemmin, vaikka ei sitä kuitenkaan riidoitta aina selvitty. Viiden yhteisen vuoden jälkeen alkoi perhe kasvaa. Viimeiset 10 vuotta on mennyt lasten ehdoilla.

Välillä sitä säpsähtää. Säikähtää. Mitä meille tapahtui? Ei meistä pitänyt tulla urautuneita ja umpimielisiä. Meidän piti pussata 5 miljoonaa kertaa vuodessa ainakin ja kävellä käsikkäin vanhoinakin. Ei meidän pitänyt kääntää toisillemme selkää vaan nukkua iankaikkisesti kainalokkain... Missä se arkirakkaus piilee? Miksi sanoista jotka vaihdetaan lasten- ja kodinhoidon lomassa tulee niin usein ivallisia ja piikikkäitä? Miksi toiselle on nykyään niin vaikea sanoa nätisti? Miksi en osaa kiittää? Miksen enää osaa enkä halua koskettaa?

Syvällä sisimmässäni olen kai yhtä hukassa kuin syksynä ennenkuin tämä kaikki alkoi. Haluaisin löytää uudestaan sen, mihin rakastuin. Jos ei enää ihan samanlaisena palavana rakkautena, niin kiitos, vähän haaleampikin versio kelpaa. Kunhan edes jotain!

Yksinäisin olo on silloin, kun toinen on kosketusetäisyydellä, mutta silti tavoittamattomissa. Minulla on ikävä.

kursivoitu teksti kopsattu päiväkirjastani kauan, kauan sitten, 19-vuotiaan minäni kynästä