Vuosi vaihtui, ja loppuloma haihtui. Huomenna alkaa arki isolla A:lla. Sama hiton oravanpyörä jatkaa väsymätöntä pyörimistään, ja minä pyörin enemmän tai vähemmän haluttomana mukana. Herätys, epämääräistä naputusta ja motivointia koululaisille, hoitolaisen raastaminen ylös sängystä ja vaatteisiin, kaartaminen pph:n pihaan, jne. jne. jne. No - onni löytyy arjesta? Ainakin näiden pyhien jälkeen tuntuu siltä, että ei se nyt ihan huonokaan asia ole...

Uusi vuosi toi mulle mukanaan ne uudet kujeet. Ei enää suklaata ja karkkia hyvitykseksi raskaasta päivästä. Enemmän ulkoilua. Kävelylenkkejä. Ehkä uimahallia jossain vaiheesa. Syömisten kirjaamista. Toivottavasti tämän vaivan palkkana on pieneneminen hitaasti mutta varmasti. Minussa on kaksi normaalipainoista ihmistä liikaa... Kun ainakin toiselle niistä saisin annettua lähtöpassit, niin elämä kevenisi kummasti. Toisaalta olen jo viikon jälkeen väsynyt - tämä kontrollointi on uuvuttavaa, ja kun tietää, että tämä tulee jatkumaan KOKO loppuelämäni ajan... Masentava ajatus. Yritän tsempata itseäni sillä, että se loppuelämä sitten voi olla vähän pisempi, kiitos karistettujen kilojen. Ja ehkä tästä tulee totuttua tapa, jota ei enää tarvitse edes ajatella. Alussahan tässä vasta ollaan, tuskin yhtäkään kiloa kevyempänä, eikä mikään tulta ja tappuraa syöksevä taistelu-uho päällä, mutta... matkalla kuitenkin ja  ihan päättäväisin mielin. En ajatellut tästä mitään laihdutusblogia tehdä, mutta tuskin saan asiaa kokonaan sivuutettuakaan täällä.

Tänään on myös merkkipäivä. Tapasin 15 vuotta sitten aviomieheni loppiaisena ensimmäistä kertaa. Tutustuimme epäsovinnaisesti puhelimessa ja viikon soiteltuamme pyysin häntä kahville. Hänhän onneton otti kutsun tosissaan ja ajoi yli 200km kahville. Ei mulla mitään muuta tarjottavaa ollutkaan, paitsi piparitalo, jota ei saanut syödä, kun halusin säästää sen kämppisteni kanssa yhdessä tuhottavaksi. Emme tainneet silloin kumpikaan vielä arvata, että vielä 15 vuoden päästäkin vietämme loppiaista yhdessä... (Tämä tosin taitaa olla ensimmäinen loppiainen ilman sitä perinteistä piparitaloa, ei vaan huvittanut täksi jouluksi sitä tehdä.) Muistan miten minua jännitti 15 vuotta sitten! Olin ihan hermostunut ja paniikissa, kun pienellä punaisella autollani kaarsin miestä hakemaan sovitusta paikasta... And the rest is history... :)

***Edittiä later.... Mies se otti ja yllätti muistamalla vuosipäivän jälkeen töistä tullessaan viidellätoista pitkällä vaaleanpunaisella ruusulla  :´) Osaa se näemmä vielä yllättää...