Istuin viikonlopun kesäyönä pitkään itsekseni terassilla. Ympärillä kaikki nukkui (paitsi meidän kissa, joka otatteli kauempana jonkun naapuruston kissan kanssa, laulu kuului kotiin asti) ja oli rauhallista kiikutella keinustuolissa... Siinä kiikkuessa alkoi elämän palasetkin taas loksahdella uomiinsa ja asiat mittasuhteisiinsa.

Eilen istuin kotijärven rannassa mökkirappusilla ja katselin rakkaita maisemia. Kuikkaa, joka souteli lähisaaren rannassa, lapsiani mulaamassa lämmenneessä rantavedessä Nenään kävi lämpiävän saunan savu ja lempeän kesätuulen tuoksu. Muistin, kuinka ennen nuoruusangstissa pakenin samaiseen rantaan huolineni. Pieniä olivat asiat silloin, mutta eivät ne vähäisiltä tuntuneet. Rannassakäynnin jälkeen piti kaivaa taskusta purkkaa tai pastilleja, ettei kukaan haistaisi tupakallakäymistäni... Nyt pää nollaantuu jo onneksi ilman syöpäkäärylettäkin!

Elämässäni on paljon, mistä olla onnellinen ja kiitollinen. Pitäisi muistaa olla hieromatta aina naamaansa siihen, mikä ei ole hyvin, kun sitä kuitenkin on niin paljon vähemmän kuin sitä hyvää!