Olen huono kestämään välitiloja, pitäisi päästä nopeasti perille asti. Siltikin elämässä on monia matkoja, joissa päätepisteeseen pääseminen kestää ja kestää. Joissain tapauksissa matkanteko on tärkeämpää kuin päämäärä.

Tällähetkellä koen roikkuvani "jossain", enkä saa oikein edes ajatuksistani otetta. Tämä lienee 34-vuotiaan identiteettikriisiä biologisten juurien hiljalleen hahmottuessa tietoisuuteeni sisarusten löytymisen kautta. Tämäkin on välitila. En ole vielä - jos ehkä koskaan - yksi heistä, mutta väistämättä olen nytkähtänyt entiseltä paikaltani maailmankaikkeuden radalla, eikä paluuta ole. Roikun hätinä puolitiessä jossain toivoen saavani jostain kiinni, etten leiju ihan olemattomuuteen... Toivon löytäväni paikkani ja hahmottavani itseni uudelleen. Joudun hahmottamaan sekä identiteettiäni että myös fyysistä habitustani samalla kertaa - tuplaurakka?

Päivän pelkokerrointa nostatti biologisen äidin joutuminen sairaalaan. Pelko jysähti kiven lailla rintaan, vaikka kai varsinaista hengenhätää ei ollutkaan - tai ei ainakaan enää ole. En tiedä onko minulla oikeutta tuntea tätä pelkoa? Mitä jos en koskaan saa mahdollisuutta tavata biologista äitiäni, selviäisinkö siitä? Tällähetkellä tilanne on vakaa, ja toivon hänen toipuvan ja joskus, jossain vaiheessa voimme sitten suunnitella tapaamista, ellei se ole hänelle liian raskasta. Tunteet sekoittuvat mielessä yhdeksi isoksi mylläkäksi pelkoa, toivoa, odotusta ja jotain kummallista kaipausta.

Asiat kiertyvät jollain lailla yhteen ja lopulta ne selviävät parhain päin, niin uskon. Sitä odotellessa pakkaan kapsäkkiini uskoa, toivoa, rakkautta, tyyneyttä, rohkeutta ja viisautta, ja istun syvään huokaisten jatkamaan matkaani kohti tuntematonta. Yritän oppia nauttimaan matkasta.