Musta se vanha vitsi vaan on niin huippu, tiedättehän, se, jossa kysytään missä Nalle Puh on... ja vastaus on tietenkin että Ihaan pihalla :)

Niin tuli rutisteltua viimeiset työpäivät ja juhannukselta jäin kesälomalle, ansaitulle kai, vaikka tuntuu että työmotivaation laahatessa ei oikein ole palkkansa arvoinen. Vaan ehkä sitä tässä saa sitten nollattua ja kerättyä voimia, niin ainakin toivon.

Ollaan oltu mökkimaisemissa PALJON. Ennemmän siellä, kuin tässä kotona. Siellä on projektoitu aitanpohjaa, laituria ja terassin ruokailuryhmää. Vähän ehditty pötkötellä uusissa aurinkotuoleissakin ja lukeakin. Olla. Nauttia. Tehdäkin toki, mutta tekemisen riemusta. Lapioitu, vasaroitu, sahattu, ruuvattu. Grillattu, lakaistu, soudettu, uitu. Tiskattu, haaveiltu, nukuttu. Hätistelty tsiljoona hyttystä. Mökkimaisemissa sielu lepää. Siellä tunnen niin vahvasti juureni, että tässä ajatusmyllyssä se tuntuu tosi rauhoittavalta.

Elämän suurin opetus mulle varmaankin on se lempeästi luopumaan oppiminen. Sen tajuaminen, ettei mun TARVII roikkua kynsin, hampain ja väkisin kiinni. Ja ennenkaikkea ettei mun tarvii  vääntyä, venyä ja taipua ollakseni rakastettu, välitetty hyväksytty ja pidetty. Mun ei tarvii yrittää olla eikä tehdä mitään miellyttääkseni muita! Mulla on oikeus olla minä, tälläisenä vähän repalaisenakin.

Aika huimaa, vähän pelottavaakin tajuta jotain aika isoa ja oleellista itsestään. Aina olen sanonut, että olen sinut adoptiotaustani kanssa, mutta olenko sittenkään ollut niin sinut, kuin olen luullut? Jollain tapaa taustani on jättänyt minuun sittenkin sen kipeän hylätyksi tulemisen tunteen, jonnekin tosi syvälle minuun. Yhteinen aika bioäidin kanssa oli balsamia tälle kipeälle haavalleni. Hänen halauksensa jälki jäi lämpimänä  iholleni, sydämeeni. Kaipaan häntä enemmän kuin ikinä osasin kuvitellakaan.

Olen tajunnut myös sen, etten voi biosukuni kanssa käsitellä tätä adoptiostani johtuvaa identiteettikriisiä. Vaikka ne ihanat ihmiset ovat minulle rakkaita ja tunnen heitä kohtaan ennenkokematonta yhteyttä, eivät he siltikään voi ymmärtää minua tässä asiassa, niinkuin en minäkään heitä kaikissa heidän elämänsä kriiseissä. Suhteet kehittyvät ajallaan ja tavallaan, siihen tuskin voi mitenkään vaikuttaa. Tässä on kuitenkin yhdellä iskulla tullut tosi iso joukko ihmisiä tutustuttavaksi, eikä yhteentörmäyksiltäkään ole vältytty.

On helppo loukkaantua ja syyttää toisia siitä, etteivät he ymmärrä. Miten tässä tapauksessa edes voisi olettaa, että ymmärtävät, kun ei vielä ihan edes tunneta toisiamme?? On liian helppoa vihan vimmassa sylkeä suustaan kiukkuisia sanoja, ja jos koen tulleeni loukatuksi osaan minäkin todella sivaltaa sanan säilällä. Ja sittenkin - sanotut sanat jäävät elämään ja kalvamaan pitkiksi ajoiksi, vaikkei niin olisi tarkoittanut. Pitäsi osata pyytää anteeksi jos tietää loukanneensa ja sanoneensa pahasti. Ylpeys on joskus nieltävä, näin kovapäisenkin.

Mielenrauhaa kaipaan, ja hetkittäin uskon sen jo olevan ihan nurkan takana.