Kun olen voittanut taistelun laiskaa luontoani vastaan, kiskon lenkkarit jalkaan, ja lähden ulos väistelemään koirankakkaa. Sauvat tuntuvat turvallisilta kädessä, ja rytmittävät kävelyä. Joskus tungen mp3:sen napit korviin ja tahditan askeliani jollain musiikilla, kotimaisella etupäässä, mutta aika usein kuuntelen vain ajatuksiani, ympäristön ääniä, ja joskus suorastaan euforiassa: miltei täydellistä hiljaisuutta ympärilläni. On rauhoittavaa tyhjentää mielensä vain tiehen kopsahtavien sauvojen rytmiin... Tulpat on toki sauvojen päissä, en tykkää kovasta kopinasta sitten yhtään!

Iltaisin kierrän yleensä "kylän ympäri", se on sopiva lenkki töiden jälkeen. Siinä ehtii kuitenkin pyöritellä ajatuksiaan sopivasti. Mietin mm. viime viikonloppua, jolloin olin vissin ensimmäistä kertaa pian 11-vuotisen äitiurani aikana peräti 2 yötä pois kotoa, mökkeilemässä entisten koulukavereiden kanssa, ihan tyttöporukalla. Oli A-luokan reissu, ja tuli naurettua monta vuotta elämää lisää! Toki muunkinlaista ajateltavaa vallankin näin jälkikäteen, reissusta tuli, mutta päätin ettei liiemmälti ole hyvä niihin uppoutua. Olleita ja menneitä. Luulen, että jokainen meistä tietää elämästä enemmän nyt, kuin silloin lukioaikoina...

Lenkillä varovasti silmäilen ohisauvoessani myös veljen kämpille päin. Verhot ovat ainakin vielä suunnilleen ikkunassa. Juhlat kuulemma jatkuvat kämpällä jo toista viikkoa. Kuulin sossun käyneen tarkastuskäynnillä, mikä minun näkökulmastani on vain hyvä juttu. Lisäks kuulin veljen käyneen hengenahdistuskohtauksessaan terveyskeskuksessa ja puhaltaneen 4.6 promillea. Se ei ole hyvä. Tiedän, ettei veli murehtimisestani raitistu vaan erittäin todennäköisesti kuolee viinaan jossain vaiheessa. Terveys alkaa brakaamaan jo näemmä nyt. Jos kyse olisi kaverista, olisi helpompi antaa olla ja unohtaa. Omaa veljeäni en voi hylätä, enkä saa napista tunteitani katkaistua kokonaan, vaikka niiden kovettamisessa olenkin pienimuotoisesti ainakin onnistunut. Päivä kerrallaan.

Kylällä tuoksuu ilmassa jo kevät. Jos oikein tarkkaan katsoo, huomaa silmujen puissa kasvaneen. Ensimmäiset leskenlehdet täplittävät ojanpohjia. Toppapuvut ovat vaihtuneet tuulipukuihin, ihmiset ovat lähteneet koloistaan lenkkeilemään. Lokit ovat tulleet rannan sulaan rääkymään.

Kevään huomaa myös tiukasta bassojytkeestä ja auki olevista ikkunoista ohiajavissa autoissa. Niiden jälkeen keväinen lenkkireitti tuoksuu myös Wunderbaumilta ja nuoruuden innolta. Siitä, kun minä kaarsin punaisella corsallani letkan perässä, on jo ikuisuus. 

Yksi asia ei ole muuttunut sitten punaisen corsan: edelleen jaksan uskoa valoisampaan huomiseen.