15 vuotta sitten luettiin kirkossa meidän kuulutukset ja täpistiin jännityksestä tulevia häitä ajatellessa. Silloin sitä oli nuori ja nätti ja elämä edessä. Nyt taas... no joo. Ei viitsi edes miettiä.

Olen tehnyt taas vaihteeksi syväsukelluksia pääni sisälle ja onnistunut ymmärtämään itsestäni ja käyttäytymisestäni jotain. Aaltoja, vittu! En ole ihan varma kuinka paljon minun pitäisi itseäni selittää tullakseni ymmärretyksi, mutta tiedän että epämääräisesti kalvava mutu-haahuilu ei voi jatkua, koska se hajottaa. Jotain haurasta hajosi jo, enkä vielä tiedä onko se hyvä vai huono asia. Monissa asioissa kun tahtoo olla enemmän kuin ne kaksi puolta. Kääntelen ja vääntelen päässäni edelleen, enkä tiedä saanko sittenkään itseäni tarvittaessa ymmärrettävään muotoon. Saa nähdä miten käy. Vaikeita asioita ovat nämä tähän möykkyyn liittyvät, tosi vaikeita ja kipeitä minulle. Meitä on niin moneen junaan. Minun "maailmanloppuni" saa toiset korkeintaan hymähtämään huvittuneesti.

Vaikka asiat periaatteessa ovat hyvin, niin mun päälläni kaikessa on vielä pureskelemista. On päiviä, jolloin haluan juosta kirkuen karkuun kaikkea ja kaikkia....

Mökkikautta pitäisi varmaan aloitella. Meillä alkaa pienimuotoinen aittaprojekti. Se pieneni puoleen neliöllisesti alkuperäisestä suunnitelmasta, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Ja luulen että siinä on ihan kylliksi tekemistä ukolle ja mulle näinkin. Ihan kivaa, tosin mä suunnittelen jo verhokankaita ja sisustusta, vaikka on perustuksetkin tekemättä. Rakennuslupahakemus on jo kuitenkin byrokratian rattaiden pureskeltavana ja aitan paikka mökillä mitattu. Jännää. Eiköhän se siitä.

Eiköhän se siitä, kaikki. Sinnitellen.