Väsymys istuu sitkeästi olkapäällä. Toimin puolilla tehoilla, jos edes niillä. Teen mitä täytyy, mutta jotenkin pitkin hampain ja väkinäisesti. Hyviäkin hetkiä on, mutta niiden pilkahdukset eivät vielä ihan riitä valaisemaan tummunutta mielen maisemaa. Hyvien hetkien jälkeen valahdan taas sinne alavireeseen, vaikka mitään syytä ei pitäisi edes olla. Asiat ovat jos eivät nyt tosi hyvin, niin eivät ainakaan ihan huonostikaan!

Riittämättömyyden tunne on sietämätön. En jaksa olla hyvä mikään! En ystävä, en vaimo, en äiti, en työntekijä. Olen keskittynyt ihan vain olemiseen, ja jos mahdollista, teen senkin väärässä paikassa ja väärään aikaan. En tiedä mistä ammentaisin jaksaakseni taas.

Nyt on niskasta kiinni ottamisen paikka. Ehkä pitäisi uskaltaa avautua läheisille vähän, sitten ottaa päivittäinen ulkoilu taas ohjelmaan ja alkaa tarkkailla syömisiään vähän paremmin. Nekin eväät auttaisi jatkamaan ja jaksamaan, tiedänhän mä sen. En haluaisi enää olla kuin tyhjä hauras kuori. Haluaisin jaksaa taas välittää.

Olen väsynyt tähän negaatiopostaamiseenikin! Ei-sana toimii huonosti tunteiden ohjailuissa. "Ei tässä hätää ole" ei tosiaan vakuuta ketään...

Päivä kerrallaan. Luotan kevätauringon pilkahduksiin ja ensimmäisiin krookuksiin ja kasvaviin versoihin, sitten joskus kun suuri valkoinen väistyy. Jos ne auringonsäteet ulottuvat likasiin ikkunoihin ja pölyttyneisiin taulunraameihin, niin pakkohan niiden on ulottua mielenkin nurkkiin asti!