Niinkuin kai tässä useampaan kertaan on tullut mietittyä, elän luopumisen aikaa. Yksi iso merkki lyötiin elämääni 30.9 iltamyöhällä, kun puhelin soi. Olin jo nukahtanut, mutta heräsin siihen. Katsoin puhelintani ja näin puhelun tulevan vuodeosastolta. Tiesin. Toivoin silti, että se olisikin jotain muuta. Mutta ei ollut. Äiti oli nukahtanut ikiuneen.

Miten monta kertaa olenkaan tuon tilanteen miettinyt etukäteen. Minulla on tyhmä tapa surra asioita edeltäkäsin... Ei siitä mitään apua ole, ihan yhtä täysillä ne tunteet sitten pyyhkivät yli. Ei rakkaasta luopumiseen voi valmistautua. Vaikka toinen kuinka olisi sairas, kuolema yllättää aina ja vie maton jalkojen alta. Tiedän, että äiti oli valmis lähtemään, hän se usein viimeisinä viikkoinaan sanoi. Se ehkä vähän lohduttaa.

Ehkä minä vain olen NIIN kiinni vanhemmissani. Ehkä se johtuu siitä adoptiotaustasta? Olen asunut elämästäni vain 4 vuotta eri paikkakunnalla kuin vanhempani. Olemme tavanneet vähintään viikottain. Omaishoitajuuskin niittasi meidät entistä lujemmin yhteen...

Ensimmäiset pari viikkkoa meni ihan sumussa. Toimin kuin kone, järjestin asioita ja huolehdin kaikesta. Oli vimma saada kaikki valmiiksi. Uupumus oli suurempi kuin ikinä olisin voinut kuvitella. Illalla nukahdin kuin olisi halolla päähän pätkäisty, mutta aamulla heräsin silti todella väsyneenä. Onneksi se helpotti hautajaisten jälkeen. Onneksi minulla oli mahdollisuus olla sairaslomalla hautajaisiin asti ja lomalla vielä lasten kanssa syyslomaviikon sen jälkeen.

Vaan tämä elämä nyt, ikävä takataskussa.... en tätäkään osannut vieläkään kuvitella, en vaikka yhden äidin olenkin jo hyvästellyt. Kun katson surevaa ja haurastunutta isää, sydän tuntuu painavalta kipeältä möykyltä. On huoli monesta asiasta, mutta eteenpäin on elävän mieli.

Tiedän että äiti katsoo minua sieltä jostain. Ehkä välillä vähän huolissaan, ehkä huvittuneenakin.

On ikävä. Kova ikävä.

Kiitos äiti, kun rakastit minut ihmiseksi.