Havahduin yöllä hereille ja katsoin puhelinta: 1 puhelu saapunut, 1 viesti vastaanotettu. Veli oli yrittänyt tavoittaa. Heille odotetaan perheenlisäystä hetkellä millä hyvänsä, joten ensimmäisenä ajattelin asian liittyvän siihen. Soitin takaisin, ja kuulin bioäidin olevan tehohoidossa kriittisessä tilassa. Aamulla oli pakkorako mennä töihin, mutta aika pian sain tuuraajan ja pääsin matkaan hakemaan toisen veljen kyytiin...

Väliaikatiedot kertoivat tilanteen jo ehkä vähän parantuneen, mutta kiiruhdimme silti sairaalaan... Myöhästyimme noin puoli tuntia. Äitimme oli ehtinyt nukkua rauhallisesti ikiuneen.

Mitä päivästä jälkeenpäin muistan? Välähdyksiä.... Kaukaisuuteen kaartavan valkean linnun horisontissa sairaalan parvekkeelta katsottuna. Äidin pehmeän posken, jota sain vielä käydä silittämässä. Sisarusteni ja läheisten itkuiset silmät. Sinisen mopoauton, jonka perässä ajoimme sairaalalta. Puoleen tankoon lasketun lipun, joka hulmuaa tuulessa. Auringonpaisteen ja tv-mainoslaulun "Don't you worry 'bout a thing". Bioäidin partsilla hänen tupakkitakkinsa. Hajuvetensä tuoksun....

Kaiken ikävän keskellä olen kuitenkin onnellinenkin, siitä että on nämä muistot viimesen vuoden ajalta! Että saimme tutustua toisiimme, että hän täytti elämästäni sen jonkun vajaaksi jääneen kohdan... Vaalin muistojani hänestä kuin kalleinta aarrettani. Muistan läheisen halihetkemme ensitapaamisella, ne monet halaukset ja puhelimessa huikatut heippahalit. Hän on aina ollut sydämessäni, ja tulee aina olemaankin.

Kiitos elämästä, äiti. Hyvää matkaa.