kuin ei olisikaan, täytyy olla vaan... ihan hiljaa, sanomatta sanaakaan, lauloi Samuli aikanaan ja minä yhdyn. On vaan niin kummallinen olo. En halua jakaa itsestäni mitään ja silti toivon, että joku huomaisi, että olen poikkeuksellisen hiljaa, muuallakin kuin täällä.

Väsyttää vähän kaikki taas ja nirisyttäänarisuttaa. Hassua on, että on eniten ikävä sitä, kuka on kaikkein lähinnä... Parisuhderintamalla puhaltaa pitkästä aikaa suotuisaammat tuulet. Kaipaisin NIIIIIN parisuhdeaikaa, mutta ikävä kyllä tämän vuoden kiintiö on jo käytetty,kokonaiset kaksi yötä vietetty ilman lapsia. Ei parane käydä ahneeksi! Voi kun ihmiset, joilla on olemassa lastenhoito-optio suunnilleen milloin vain, tajuaisivat miten onnekkaita ovat moisesta mahdollisuudesta! Kyllähän meilläkin vielä elää mummot ja vaari, mutta ovat jo enemmän meidän hoidettavissa. Kummeiltakaan ei voi mahdottomia odottaa, eikä tädeiltä/sediltä, joilla on omat kuvionsa ja osalla jo omat lapsenlapset hoidettavinaan. Joskus vaan iskee se katkeruus kun kahlaa tässä parisuhdeviidakossa näillä reunaehdoilla, että voi kun joskus olisi mahdollisuus... vaan tyhjästä on paha nyhjästä ja näillä  pärjättävä.

Haaveilla kai saa, että vielä joskus voisi armaan husbandidoksen kanssa heittää ikiäiti ja -isäroolit muutamaksi päiväksi romukoppaan ja löytää toisistamme vielä se, mihin aikanaan ihastuimme. Mitä sitten, jos emme sitä enää arjen pyörityksessä löydä? Liitymmekö erotilastoihin klisellä "kasvoimme erillemme"?

Plääh.