Hukkasin ääneni perjantaina. Se osoitti väsymisen merkkejä säröillen jo päivällä, mutta viimeinen niitti taisi olla yöllä Popedan keikan seuraaminen tokarivistä. Siellä EI VOINUT olla hiljaa. Oli jotenkin tosi nostalgista nähdä ko. bändi livenä 15-16 vuoden tauon jälkeen - ei ole vain tullut lähdetyksi keikoille. Pate rokkaa tykimmin kuin koskaan. On se Äijä. Ukkometso. ON se.

Ääni sille reissulle jäi, enkä minä pöllö tajunnut olla rasittamatta sitä, vaan kähisin viikonlopun menemään pienemmälläkin volyymilla minkä kykenin. Tänään lääkäri diagnosoi akuutin kurkunpääntulehduksen ja kirjoitti (kyllä, nimenomaan juuri näillä sanoilla!) loppuviikon pelastusarmeijalle sekä antoi puhekiellon. Töissä olin tänään ½ päivää ennen lääkäriä pihisemässä ja rankkaa oli, vaikka piilouduinkin toimistoon naputtelemaan tietsikkaa. Puhumatta ei selvinnyt siltikään.

Puhumattomuus on uutta minulle. Ja vaikeaa. Lapsista vain hauskaa. Ne katselee suurin silmin mun käsimerkkejä ja huitomista, kunnes väsyn huitomaan ja kähisen asiani. On suorastaan ylivoimaisen haasteellista pysyä hiljaa, kun löytää reiän sohvasta. Tai kolmannentoista kerran hampaidenpesuun kehoittaminen, kun hienot omatekoiset viittomat synnyttää vastapuolessa vain hysteeristä kikatusta. En tiedä kumpi on pahempi vaihtoehto; äänen jääminen käheäksi ikuisiksi ajoiksi vai otsasuonen repeäminen. Kumpikin oli melko lähellä tämän remujengin kanssa tänäiltana!

Hissukseen, hissukseen. Äänen palailemista odotellessa.