Kun on ikänsä rakentanut minuuttaan ja todistellut itselleen, ettei biojuurilla ole oikeasti niin väliä, voi elämä heittää oikeasti häränpyllyä asioiden saadessa uusia käänteitä. Minussa taisi aina olla hitunen uhmaa, kun ajattelin biojuuriani; "ei ne minua ansainneetkaan", tai jotain yhtä lapsekasta. Tuntui ihan hyvältä olla se, kuka olin ja rakentaa elämä ja ne puuttuvat juuret sinne, missä olin. Huomaan vasta nyt, että olen aina kovasti halunnut vakuutella siitä, että asiat olivat aina hyvin eikä parempaa olisi voinut toivoa. Niin sen edelleenkin koen, mutta jokaisella perheellä on varmaan ne omat mutkansa matkassa, lapsuudenkodissanikin. Ja parempi on aina muistaa ne hyvät asiat, huonommat joutaakin unohtaa.

Tämä saattaa mennä turhan toistemiseksi, mutta kaikki tämä viimeisen abt. puolentoista vuoden aikana tapahtunut on pöllyyttänyt pääni sisältöä NIIN paljon enemmän kun olen tajunnutkaan. En ehkä vieläkään tajua. Periaatteessa kaikki on yhä niinkuin ennenkin, ja hyvin. Silti kaikki tämä on horjuttanut mun identiteettiä lujemmin kun osasin odottaakaan! On etsittävä uudelleen paikkansa auringossa ja osana ihan toista "elämää". Kimpuilu adon ja bion välillä on rikkaus, ja sitä hallitsee joka kulmalla rakkaus, mutta on se silti toisinaan vähän raskastakin. Siinä voi heikommalta se "itse" hukkua. Ehkä niin on vähän päässyt käymään minullekin...

Vaikka olen ulospäin "helpostilähestyttävä", lämmin ja avoin, vain aika harva pääsee todella lähelle minua. Biosuvussa on ollut niitä, jotka on päässeet lyhyessä ajassa pelottavan lähelle, kai jopa niin lähelle että se on jo vähän alkanut ahdistaa ja pelottaa? Minun ei kai sittenkään ole helppo luottaa ihmisiin, suhtaudun aina pienellä varauksella...En tiedä!

Suhteessa itseeni olen todellakin kontrollifriikki. Langat pitää pysyä käsissä, yllätykset ja yllättävät tilanteet eivät ole mua varten... Varmaan siitä johtuen kärsin aina isoista ja kovista morkkiksista jos olen juonut hiukkasenkaan liikaa ja melkein kuolema tulee, jos kontrolli lähtee täysin lapasesta. Niin on käynyt vähän turhan usein viimeaikoina, ja se jaksaa harmittaa. Ehkä on vaan joku valtava henkinen pakko saada kovalevy formatoitua? Turhaa ja tyhmää, enivei...

Edelleen olen sitä mieltä, että olen valtavan etuoikeutettu, koska minulla on kaksi perhettä ja iso joukko ihania ihmisiä ympärillä. Toivon vaan että itsekin kokisin se paikkani löytäväni, välillä tuntuu etten vieläkään ole ihan kartalla... Ajan kanssa, varmaankin vain. Ei kai tässä mihinkään kiire ole kuitenkaan.

Joskus, vuosien päästä luen näitä merkintöjäni ja hymähtelen tällöiselle itselleni. Uskon että silloin näitä rivejä lukee vahvempi ihminen, joka on sinut asioidensa kanssa eikä enää panikoi turhista. Kai nämä kiemurat on vaan kestettävä voidakseen tulla sellaiseksi?