Huh. Jysähti yhtäkkiä rintaan iso möykky. Ei lähde eikä helpota vaikka kuinka nieleskelee. Ei ole "sellainen" möykky, vaan enemmän sitä henkistä sorttia, ahdistusmöykky....

Vanhempani poikkesivat meillä äsken kauppa- ja pankkireisullaan. Asuvat syrjäkylällä 23km:n päässä palveluista. Onnellisina keskellä ei mitään, ja no; ei niin onnellisinakaan tälläerää. Surettaa, että huolehtivat itsensä hengettömiksi. Talon kohtaloa, veljeä, omaa kuntoaan... Isä on mennyt kokolailla hepparaksi liikkumiseltaan, eikä äiti ole enää vuosiin ollut yhtään sen parempi. Työn ja tuskan takana alkaa olla kummallakin liikkuminen ja äidillä se ylösnousu istumasta vielä työläämpää. Nytkin oli paikallislehden päätoimittaja ja pankinjohtaja punnanneet äitiä ylös autosta ja penkistä...

Veli vetää edelleen samaa ränniä. Kohta 2kk ilman selvää päivää. Kuinkakohan isot möröt olkapäillä jo istuu? Mahtaako pystyä enää kämpästään edes lähtemään ulos? Juomakaveri kuulemma pystyy. Alkuviikosta oli otettu kiinni ratista lähikaupungista. Tänään oli sitten lähtenyt tänään maijakyydillä, kun kunto ei ihan riittänyt autonrattiin eikä sitä ajokorttiakaan taida enää olla. Huhheijaa. Kerään voimia mennä käymään veljellä katsomassa tilannetta. Ehken vielä tänään jaksa. Pelkään mitä on vastassa. Pelkään, etten tiedä mitä tehdä.

Tunnen välillä itsenikin ihan pöpiksi, kun näen komiikkaa sielläkin, missä sitä ei ole ja viljelen mustaa huumoria vaikeista asioista. On pakko, että jaksaisin. Minun on pakko jaksaa olla vahva. Pakko olla se, joka suunnittelee ja toteuttaa. Pakko vaan jaksaa.