Elämä on taas tuntunut aika elinkautiselta. Tuntuu, että on niitä pakkoja liikaa, ja kaikkea kivaa ihan liian vähän. Kuulunee tähän elämänvaiheeseen? Se kalvava tyytymättömyyden tunne on tosin ikävä matkakumppani.

Olen huomannut, että elämässäni on monia ristiriitoja, joita en oikein osaa käsitellä. Niiden kanssa eläminen ei ole mukavaa, vaan aika kuluttavaa. Se tyytymättömyys varmaankin nostaa päätään siitä kaikesta. Löysin itsestäni pienen mutruhuulisen tytön, jonka  villit kiharat on kesytetty liian kireille saparoille. Onko ihme, että suu on mutrulla, jos päätä kiristää? Se pieni tyttö ilmestyy mököttämään helposti mieleeni, jos joku asia ei oikein miellytä. Se polkee pientä pulleaa jalkaansa ja joskus jopa kiljuu kiukusta. Yleensä se vain hiljaa mutruilee ja katselee maailmaa vähän vihaisesti kurtistettujen kulmien alta. Ihan epäreilua, kaikki.

Mennyt viikko sisälsi helmihetkiäkin. Keskiviikkona veli tuli kylään pitkästä aikaa. Hän oli ollut omien sanojensa mukaan kuivilla jo toista kuukautta. Miehen olemus oli rauhallinen ja tasapainoisempi kuin aikoihin. Hän kertoili touhuissaan tietokonepuuhailustaan. Naapurin rattimatti joutui vankilaan ajeluistaan, ja antoi kannettavan tietokoneensa veljelle naapuriin lainaan siksi aikaa. Internetin taikamaailma kietoi veljen pauloihinsa ja antoi muuta ajateltavaa. Ei kuulemma tehnyt alkoakaan mieli, kun on muuta tekemistä. Ja että kyllä hän on nyt ajatellut, että elämä selvänä on paljon mukavampaa ja rahatkin säästyy.  Meillä oli mukava ilta. Leikkasin hänen pitkäksi kasvaneet hiuksensa siisteiksi ja söimme ja kahvittelimme. Pojat kieppuivat enon ympärillä innoissaan, kun ei oltu pitkään aikaan nähty. Heitin hänet kotiin ja sovittiin, että ensi viikolla uusiksi, lämmitetään saunakin. Meni reilu vuorokausi. Lähdin kiskalta hakemaan postipakettia. Veli tuli ovessa vastaan punasilmäisenä pöhnässä ja kaljalta haisten, luikki vaisusti tervehtien ohi. Mielessä kirkkaana hohtanut helmi tallottiin rapaojaan sekunnin sadasosassa. Se pieni tyttö sisältäni juoksi veljen perään ja jäi pienillä nyrkeillään takomaan loittonevaa horjahtelevaa selkää. Ihan epäreilua, miksi taas???

Elämä väsyneiden ja vanhojen vanhempien kanssa käy välillä suoraansanottuna työstä. Tähän asiaan liittyy kohdallani ristiriitoja tällähetkellä kaikkein eniten. Kun minä aidosti välitän ja rakastan ja haluan huolehtia - mutta kun minä en aina tahdo jaksaa. Ilmapiiri synnyinkodissani on  toisinaan NIIN ahdistunut ja masentunut, että sinne meneminen on kuin hyppäisi vapaaehtoisesti upottavaan suonsilmään. Olisi helpompaa olla pois. Vaan kun ei pysty. Huono omatunto kolkuttaa moukarilla takaraivossa, jos yritän luistaa. Minä tiedän, että tämä on minun tehtäväni. He ottivat minut tyttärekseen ja antoivat minulle KAIKEN. Olen heille velkaa kaikesta, mitä minulla tänään on. He ansaitsevat huolenpitoni ja apuni.

On kuluttavaa katsoa, miten vanhempani uskovat ja toivovat veljeni suhteen. Jos minua veljen repsahdukset kolauttavat, niiden vaikutus vanhempiini on satakertainen. On kuin ilmapallo tyhjenisi silmien edessä. Isän ääni vaimenee ja hartiat lysähtävät. Henkinen kantti sukelsi taas pohjamutiin. Silmissä ei näyt pisaraakaan elämänhalua, vain kiihkeää halua päästä pois tästä maanpäällisestä helvetistä... Ihan tosi epäreilua, huutaa taas se pieni tyttö ja polkee jalkaa. Ette te saa haluta jättää minua! Minä tarvitsen teitä!

Huomasin tässä, että se pieni tyttö teki aluevaltauksia myös suhteessa uuteen veljeeni, josta on tullut minulle tosi tärkeä. Hän löysi joku aika sitten uuden kumppanin, ja on todella onnellinen ja rakastunut. Hän on löytänyt puuttuvan puoliskonsa. Minä olen onnellinen hänen puolestaan, ihan aidosti, mutta se pieni tyttö ei aina jaksa olla. Epäreilua, se ei oo enää ollenkaan mun kaa, se tuhisee ja mutristaa suutaan.

Minä selviän kaikesta, ihan varmasti, vaikka välillä tuntuu, etten vaan pysty ja jaksa. Elämä tuntuu toisinaan kivireeltä, joka on yksin minun vedettävissäni. Se tuntuu välillä liian raskaalta, ja silloin se pieni tyttö ilmaantuu jostain sieluni sopukoista riehumaan ja parkumaan. Tiedän, että on lapsellista ajatella sen pienen tytön tavoin. Tiedän, että oikea elämä ei ole aina helppoa, ja harvoin se on reilua. Opettelen sietämään, ja opettelen selviytymään. Siinä on haastetta.

En mä ole yksin, vaikka pahimpina hetkinä siltä tuntuu. Ympärilläni on vahva tukiverkko ystäviä ja sukulaisia, vanhoja ja vähän uudempiakin. Puolisokin on rinnalla pysynyt pahoina ja vieläkin pahempina päivinä. Pitää vain jaksaa luottaa heidän tukeensa ja apuunsa, jos minä joskus putoan.